Tunturihaukan silmin

Pohjoinen alue
ilmaston­muutoksen kynsissä

Tunturihaukan silmin -näyttely kuvaa pohjoisen Barentsin alueen luontoa kotia etsivän nuoren tunturihaukan matkatessa eri puolilla pohjolaa.

Haukan poikanen syntyi Urho Kekkosen kansallispuistossa lähellä Venäjän rajaa. Se on sisarusparvensa vanhin poikanen. Miten nuoren haukan käy? Löytääkö se itselleen sopivan puolison ja viihtyisän elinympäristön alati muuttuvassa ilmastossa?

Hyppää siivelle ja seuraa miten ilmastonmuutos vaikuttaa pohjoisen Barentsin alueen luonnon monimuotoisuuteen ja luontaiselinkeinoihin.

#HaukanSilmin

Tunturi-
koivikoiden
tulevaisuus
usvan peitossa

Tunturikoivikko on kuin pienoismetsä, joka on unohtanut kasvaa korkeammaksi ja tiheämmäksi. Kesäisin tunturikoivikko suorastaan säteilee vihreyttä ja rehevimpien koivikoiden aluskasvillisuudessa rehottavat saniaiset, kullerot, huopaohdakkeet ja metsäkurjenpolvet. Tunturikoivikossa kukoistaakin monimuotoinen luonto. Tunturikoivikko muodostaa usein metsärajan avotunturiin noustaessa. Tunturikoivikoiden määrä tulee vähenemään männyn metsärajan nousun, ilmaston muutoksen myötä lisääntyvien mittarituhojen ja poron ylilaidunnuksen yhteisvaikutuksen seurauksena.

Metsänraja

Tunturikoivu (Betula pubescens subsp. czerepanovii) on hieskoivun alalaji, joka tunnettiin aiemmin omana lajinaan nimellä Betula tortuosa. Pohjois-Euroopassa tunturikoivu kasvaa aina Etelä-Norjasta Ruijaan Jäämeren rannikolle asti. Tunturikoivu on ainoa alkuperäinen puulaji Islannissa ja Grönlannissa.

Suomessa tunturikoivikoita esiintyy laajalti pohjoisessa Tunturi- ja Metsä-Lapissa sekä Peräpohjolan tuntureilla. Ruotsissa ja Norjassa tunturikoivua tavataan myös eteläisillä ja keskisillä tunturi- ja vuoristoalueilla. Tunturikoivikot muodostavat useimmiten metsänrajan avotunturialueen reunalla. Suurilmasto ja maaperä vaikuttavat huomattavasti tunturikoivikon latvuskorkeuteen ja aluskasvillisuuteen.

Sitkeä selviytyjä

Tunturikoivulla on monia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat sen menestymisen ankarissakin olosuhteissa missä muut puut eivät pärjää. Niitä ovat mm. taipumus monirunkoisuuteen, vesomiskyky, hyvä pakkasenkestävyys ja kuivuudensieto, sekä kyky yhteyttää kuoressa olevan lehtivihreän avulla.

Tunturikoivikot voivat olla hyvin erilaisia. Osa niistä on hyvinkin kuivia ja karuja, joissa valtalajeina ovat esimerkiksi mustikka, variksenmarja ja poronjäkälät. Osa puolestaan kosteita ja reheviä, joiden aluskasvillisuus vaihtelee melkoisesti. Näitä lehtomaisia koivikoita verhoilevat tyypillisesti saniaiset, mesiangervo, huopaohdake ja kullero.

UHANALAINEN LUONTOTYYPPI

Tunturikoivikot on luokiteltu uhanalaisiksi luontotyypeiksi, vaarantuneista erittäin uhanalaisiin, ja niiden kehityssuunta on heikkenevänä. Tunturikoivikkoja uhkaavat ilmastonmuutos, metsärajan nousu ja mittarituhot sekä porojen ylilaidunnus. Suomessa suurin osa tunturikoivikoista (yli 90 %) sijaitsee porojen kesälaitumilla tai ympärivuotisilla laidunalueilla, joilla koivikot uudistuvat huonosti. Mittarituhojen ja voimakkaan kesälaidunnuksen seurauksena tunturikoivikoiden määrä on jo vähentynyt lähes viidenneksellä ja mitä todennäköisimmin niiden määrä tulee edelleen vähenemään seuraavan 50 vuoden aikana lisää. Varovaisenkin arvion mukaan tunturikoivikoiden määrä tulee vähenemään noin 30 % lämpötilan noustessa ja männyn vallatessa alaa tunturikoivikoilta.

Aavemainen näky

Aavemetsässä kaikki tunturikoivut ovat kuolleet. Koivujen valkoiset rungot loistavat kirkkaina tummanruskeaa kenttäkerrosta vasten. Vihreätä ei näy kuin pienissä ruohontupsuissa. Tunturikoivikko on kuollut niin laajasti kuin maisemaa on näkyvillä. Mittariperhosten toukat ovat syöneet kaikki niiden lehdet peräkkäisinä kesinä, jolloin koivut ovat vähitellen nääntyneet kuoliaaksi. Tunturikoivikko ei myöskään uudistu, sillä porot ja myyrät syövät kaikki koivujen vesat ja taimet. Maisema pysyy autiona ja muuttuu vähitellen toissijaiseksi avotunturialueeksi koivunrunkojen lahoamisen myötä.

Tunturikoivikot ovat monin paikoin kärsineet tai hävinneet sellaisilla alueilla, joilla porojen kesälaidunnus on estänyt puiden ja pensaiden uusiutumisen toistuvien mittarituhon jälkeen. Esimerkiksi hallamittarien toukat söivät vuosina 2006–2009 yhteensä yli 400 km² tunturikoivuja paljaaksi Kaldoaivissa Utsjoen kunnassa. Pahimmilla tuhoalueilla kaikki tunturikoivut kuolivat, ja porojen laidunnuksen johdosta tunturikoivikko ei ole uudistunut. Näin metsä vähitellen muuttuu sekundääriseksi avotunturialueeksi.

Linnuston osalta luontotyypin muutos ei merkitse vaihettumista avotuntureiden lajistoksi. Kun tunturikoivikon pesimälajit kuten sinirinta, pajulintu, järripeippo tai urpiainen häviävät, tilalle ei tulekaan avotuntureiden lintuja muun muassa kapustarintoja, keräkurmitsoja, sepelrastaita ja pulmusia. Toissijainen avotunturialue onkin lajiston monimuotoisuudeltaan köyhempää kuin varsinainen tunturipaljakka.

Myös Pohjois-Ruotsissa ja -Norjassa tunturikoivut ovat kuolleet laajoilta alueilta mittarituhojen seurauksena. Esimerkiksi Ruotsin Abiskoon mittarituhot ovat levinneet Norjan leudommilta rannikkoalueilta. Abiskossa mittarituhot eivät rajoittuneet pelkästään tunturikoivoihin vaan paikoin myös kenttäkerroksen kasvillisuus kuten variksenmarja, puolukka ja rahkasammaleet ovat vaurioituneet tai kuolleet. Rehevimmillä kasvupaikoilla kenttäkerros saattaa muuttua täysin, ja heinät, mesiangervo ja varsinkin maitohorsma valtaavat alaa tukahduttaen muun kasvillisuuden.

Viimeiset tunturikoivikot

Tunturi- ja hallamittarin populaatiotiheydet vaihtelevat pohjoisessa noin 10 vuoden syklillä. Mittareiden kannanvaihtelun huippuvuosina perhosten lukumärät voivat olla niin valtavan suuria, että toukat syövät kaikki koivut täysin lehdettömiksi. Mittariperhosten toukkien koteloiduttua tunturikoivut yrittävät korvata menetetyt lehdet vesomalla voimakkaasti, mutta kesälaidunalueilla porot laiduntavat syntyneet vesat. Peräkkäisinä vuosina toistuva lehdettömyys johtaa tunturikoivujen kuolemiseen.

Talven äärilämpötilat rajoittavat monien hyönteisten selviytymistä pohjoisilla alueilla. Tunturimittarin munat kuolevat alle -36 ja hallamittarin alle -34 asteen lämpötiloissa. Talvien kylmimmät äärilämpötilat ovat kuitenkin lauhtuneet keskilämpötiloja nopeammin 1990-luvulta alkaen. Leudontuvat talvet mahdollistavatkin peräkkäisten kesien halla- ja tunturimittarien massaesiintymisset.

Tuhoalueilla myös kenttäkerroksen kasvillisuus muuttuu valon lisääntyessä ja toukkien aiheuttaman lannoitevaikutuksen voimistuessa. Kenttäkerros heinittyy moneksi vuodeksi ennen kuin ylimääräiset ravinteet on kulutettu loppuun. Kyse onkin laajamittaisemmasta ympäristön muutoksesta.

Voimakkaasti laidunnetuilla alueilla tunturikoivuntaimia on tutkitusti vähemmän tai niitä ei ole lainkaan. Ylilaidunnus johtaa vähitellen tunturikoivikon muuttumisen uudenlaiseksi avotunturiksi. Tunturikoivun vähenemisellä on myös kielteinen vaikutus porotalouteen, sillä tunturikoivu on tärkeä ravintokasvi poroille.

1/2

Onko tunturikoivusto yleisesti levinnyt Pohjois-Euroopan alueella?

2/2

Onko tunturikoivu uhanalainen lajityyppi?

KATOAVAT PALSASUOT

Palsasuot ovat tunturialueen ja pohjoisen Lapin erikoisimpia suoluontotyyppejä. Niitä tavataan ainoastaan ikiroudan esiintymisalueella. Palsasuot muodostuvat avoimille aapasoille, kun kylmissä olosuhteissa turpeen sisään muodostuu pysyvä jäälinssi. Vähitellen tuo jäälinssi kasvaa korkeutta ja leveyttä kylmissä, vähälumisissa ja tuulisissa olosuhteissa. Pohjoisen lyhyiden ja viileiden kesien sekä turpeen eristävyyden johdosta routalinssi ei sula kuin pinnasta kesän aikana. Palsat voivat olla yli 5 metriä korkeita. Elinkaaren loppupuolella sulavat ja lopulta romahtavat palsat muodostavat pyöreitä suolampareita. Palsasuoalueilla suoluonto on monimuotoista. Ilmaston lämpeneminen näkyy jo nyt, sillä palsat sulavat entistä nopeammin eikä uusia enää juuri synny. Palsasuot ovat vaarantuneita luontotyyppejä, ja ne ovat vaarassa hävitä lähes kokonaan tällä vuosisadalla ilmastonmuutoksen johdosta.

Ikiroudan kasvatti

Palsasoita esiintyy pohjoisella pallonpuoliskolla tundran ja boreaalisen vyöhykkeen rajamailla Euroopassa, Siperiassa ja Pohjois-Amerikassa. Pohjoismaissa palsoja esiintyy ikiroudan vyöhykkeellä pääosin Norrbottenin läänissä Pohjois-Ruotsissa, Enontekiön Käsivarressa ja Utsjoen Paistunturien ja Kaldoaivin tunturiylängöillä Pohjois-Suomessa sekä Finnmarkin alueella Pohjois-Norjassa. Sana palsa on peräisin saamelaiskielistä ja se on levinnyt moniin kieliin.

Palsasuovyöhykkeessä vuoden keskilämpötila on pääsääntöisesti alle -1 °C ja sademäärä alle 450 mm. Lumipeitteen talvinen jakautuminen vaikuttaa merkittävästi palsojen syntymiseen. Tuulen puhaltaessa lumen pois avosuon turvekummuilta routa pääsee tunkeutumaan syvälle maahan, jossa routa säilyy viileinä ja lyhyinä kesinä eristävän turvekerroksen alla. Kesäisin palsakumpu sulaa pinnastaan noin puolen metrin syvyyteen, mutta ytimen routainen jäälinssi säilyy jäätyneenä.

Palsoja on kahta päätyyppiä: korkeita kumpupalsoja ja matalia laakiopalsoja. Palsat ovat yleensä syntyneet ryhminä suon märkiin ja paksuturpeisiin osiin. Matala palsa syntyy muutamassa kymmenessä vuodessa. Sen sijaan korkea noin 4–7 metriä paksun palsan ikä on noin 100 vuotta. Pohjoismaiden vanhimmat palsakummut ovat jopa 2000–3 000 vuotta vanhoja.

Sulavat vanhukset

Ajan kuluessa palsakummut alkavat sulaa. Niiden pintaa muodostuu halkeamia, jotka vähitellen leviävät tuulen ja sadeveden yhteisvaikutuksesta. Muutamassa kymmenessä vuodessa kummun rapautuminen johtaa palsan sulamiseen ja suolampareen syntymiseen. Palsasuo muodostuukin avonaisesta aapasuosta, palsakummuista ja suolampareista. Palsasuot rajoittuvat yleensä tunturikoivukankaisiin tai puuttomiin tunturialueisiin.

Palsasoiden kasvillisuus on tyypillistä soiden lajistoa rahkasammalineen, saroineen, suopursuineen, villoineen ja vaivaiskoivuineen. Palsasuot ovat usein hyviä hillasoita. Niiden linnusto on monipuolinen: keltavästäräkkejä, lapin- ja niittykirvisiä ja urpiaisia; kahlaajista suokukkoa, mustavikloa, lapinsirriä, punakuiria ja vesipääskyä sekä niitä saaliistavia ampu- ja muuttohaukkoja. Vesilinnuista tavataan allia, mustalintua, lapasotkia, kaakkureita ja hanhia. Pikkunisäkkäitä kuten puna- ja lapinmyyriä sekä tunturisopuleita saalistamassa voi nähdä sinisuohaukan, suopöllön, piekanan ja tunturikihun.

Palsasoita uhkaa lämpenevä ilmasto, mikä kiihdyttää palsojen sulamista ja estää uusien palsojen syntymisen. Etenkin lämpimät ja sateiset syksyt kiihdyttävät palsojen sulamista. Ympäristön seurannoissa palsasoiden on jo havaittu häviävän.

Toistaiseksi korkeammalla ja vesistöjen varsilla sijaitsevat laakiopalsat ovat säilyneen paremmassa kunnossa kuin alavampien aapasoiden kumpupalsat. Kaikki palsasuot ovatkin uhanalaisia luontotyyppejä. Suomen lisäksi palsojen sulamista on viime aikoina havaittu myös Norjassa ja Ruotsissa. Suurin osa palsasoista tulee häviämään seuraavan 50 vuoden aikana, mikäli ilmastonmuutoksen hillinnässä ei onnistuta. Maailmanlaajuisesti Siperiassa ja Pohjois-Amerikassa ikirouta-alue tulee pienenemään yhteen kolmasosaan vuoteen 2080 mennessä.

Tarina: Riku Lumiaro

Kesäkuussa 2023 teimme retken Pieran Marin jängän palsasuolle. Lähdimme katsomaan Helsingin yliopiston apulaisprofessorin Rauno Ruuhijärven 1950–1960-luvulla kartoittamaa palsasuota. Ruuhijärven ottamassa valkokuvassa 9.8.1958 hyvin näkyy, miten korkeita Pohjois-Inarin palsat olivat. Tuolloin Pieran Marin palsat olivat noin 4–5 metriä korkeita palsakumpuja.

2000-luvulla Pieran Marin palsat alkoivat sulamaan. Retkemme palsa oli vielä vuonna 2021 noin ihmisen korkuinen. Nyt se oli täysin sulanut. Palsan kohdalla oli vain lammikko ja kuolleita varpuja. Satoja ellei tuhansia vuosia vanha palsakumpu oli lopullisesti hävinnyt. Suokukot olivat menettäneet soidinkumpunsa ja suotyyppi muuttunut aapasuoksi.

Lähteet ja lisätietoa

1/2

Esiintyykö palsasoita etelässä?

2/2

Ovatko palsasuot uhanalaisia?

Tunturi-
paljakka
vaatii
veronsa

Tunturikankaat ovat paljakoiden yleisin kasvillisuustyyppi. Kankaat voidaan jakaa useampaan ryhmään ravinteisuuden ja kasvillisuuden mukaan. Tyypillisiä tunturikankaita ovat varpukankaat, vaivaiskoivukankaat, tuulenpieksämäkankaat ja lapinvuokkokankaat. Tunturipaljakka on vaativa kasvupaikka erityisesti talven kylmyyden ja lyhyen kasvukauden johdosta. Tunturikasvien on pitänyt erikoistua maanläheiseen kasvutapaan selvitäkseen ankarissa ja tuulisissa oloissa. Suuri osa tuntureista on kivikkoa tai rakkaa, jossa vain harvat putkilokasvit pärjäävät. Korkeimmilla tuntureilla kasvien kasvua rajoittavat myös maaperän routaantuminen ja talvinen jäätyminen. Tunturikankaiden määrä on lisääntynyt viimeisen 50 vuoden aikana tunturimittarituhojen seurauksena.

Erikoistuneet selviytyjät

Tunturikankaat ovat laaja-alaisin paljakan luontotyyppiryhmä, ja ne kattavat lähes 40 prosenttia Suomen tunturialueesta. Ne ovat vallitseva luontotyyppi myös Ruotsin ja Norjan avotunturialueilla. Tunturikankaat ovat puuttomia ja varpuvaltaisia. Ne luokitellaankin valtavarvun mm. variksenmarjan, mustikan tai kanervan mukaan. Tunturikankaiden kasvillisuuden muodostumiseen vaikuttavat lumensyvyys, ilmaston mantereisuus tai merellisyys sekä korkeuden aiheuttama merkittävä vaihtelu.

Tunturipaljakka on vaativa kasvupaikka kylmyyden, tuulisuuden, kuivuuden ja lyhyen kasvukauden yhteisvaikutuksesta. Tunturikasvien on pitänyt erikoistua selvitäkseen ankarissa oloissa. Kasvukauden minimilämpötila on usein kriittinen tekijä kasvien menestymiselle. Tunturikasvien silmut ovat suojassa lähellä maanpintaa ja kasvit leviävät maanpinnassa rönsyilemällä. Osa tunturikasveista, kuten tunturikohokki ja sinirikko muodostavat suuria ja tiheitä patjamaisia kasvustoja. Monella tunturikasvilla on pienet ja neulasmaiset lehdet, jotka kestävät pakkasta ja kuivattavia tuulia. Tunturien lakien yläpaljakan kylmyys ja tuulisuus estää yhtenäisen kasvipeitteen synnyn. Kasvillisuus muodostuu lähinnä sammalista, jäkälistä sekä arktisista putkilokasveista esimerkiksi jääleinikistä.

HARVINAINEN LAJISTO

Tunturikankaat jaetaan ravinteisuuden mukaan karuihin tunturikankaisiin ja lapinvuokkokankaisiin. Karuja tunturikankaita ovat esimerkiksi tuulikankaat, vaivaiskoivukankaat ja liekovarpiokankaat. Karut tunturikankaat ovat Suomen, Ruotsin ja Norjan tunturialueella vallitsevia. Rehevät lapinvuokkokankaat edustavat Suomessa melko harvinaista luontotyyppiryhmää, ja niillä on merkittäviä luontoarvoja, kuten harvinainen lajisto ja geologinen omaleimaisuus. Sen sijaan Norjan ja Ruotsin tunturi- ja vuoristoalueilla lapinvuokkokankaat on yleisesti tavattava luontotyyppi.

Uhkana lämpenevä ilmasto

Tunturikankaita uhkaa lämpenevästä ilmastosta johtuva metsänrajan nouseminen ylemmäksi avotunturiin sekä porojen voimakas laidunnuspaine. Etenkin kesäaikaan ylilaidunnus vähentää jäkälien määrää kuivilla tyypeillä ja kuluminen paljastaa mineraalimaata. Myös lajistosuhteissa voi tapahtua muutoksia, esimerkiksi heinien määrä voi lisääntyä ja varpujen peittävyys vähentyä. Poronjäkälien tilalle saattaa tulla esimerkiksi tinajäkäliä ja rupijäkäliä. Lisäksi ilmastonmuutos aiheuttaa varvikoitumista, sammaloitumista ja pensoittumista.

Tunturikankaiden määrä on kasvanut viimeisen 50 vuoden aikana tunturimittarituhojen seurauksena, kun tunturikoivikot eivät ole uudistuneet ja tilalle on muodostunut uudenlaista sekundääristä tunturikangasta. Sekundääripaljakkaa on muodostunut 1960-luvun mittarituhojen seurauksena varsinkin Utsjoelle ja Inarin pohjoisosiin. Myös Ruotsin Lapissa ja Pohjois-Norjassa tunturikoivikoiden häviämisen seurauksena syntyy toissijaista tunturikangasta.

Kasvaako tunturi­paljakoilla kasveja?

METSITTYVÄT AVOTUNTURIT

Porojen laidunnus on hillinnyt metsärajan nousemista ylös avotunturiin. Porot syövät lehtipuiden taimia ja vesoja sekä kenttäkerroksen varpuja. Erityisesti poroille maistuvat pihlajan ja tunturikoivun taimet. Hirvi puolestaan syö mielellään haavan ja männyn taimia. Näin lämpenevä ilmaston johdosta parantuneet kasvuolosuhteet eivät välttämättä johda paljakan metsittymiseen. Mäntyjen taimia porot eivät kuitenkaan syö, jolloin avotunturi saattaa vuosikymmenien kuluessa muuttuu harvaksi mäntymetsäksi. Tunturikoivikkovyöhykkeellä mänty syrjäyttää tunturikoivuja laikuttaisesti.

poron merkitys

Avoimien alueiden kuten niittyjen, ketojen, saariston kanervanummien ja tunturipaljakan umpeen kasvaminen on toiseksi merkittävin uhanalaisuutta aiheuttava tekijä Suomessa. Yleinen rehevöityminen, ilman typpilaskeuman kasvaminen, kasvukauden pidentyminen ja myöskin osittain sateisuuden lisääntyminen ovat johtaneet etenkin lehtipuiden ja typpeä suosivien putkilokasvien kuten koiranputken, ohdakkeiden, mesiangervon, maitohorsman ja keltamon lisääntymiseen. Ne tukahduttavat alleen karumpiin olosuhteisiin sopeutuneita matalampia putkilokasveja, sammaleita ja jäkäliä.

Pohjoisilla avotunturialueilla porojen laidunnus kuitenkin hillitsee lämpenevän ilmaston seurauksena tapahtuvaa kasvillisuuden pensoittumista ja varpujen kasvua kenttäkerroksessa. Tutkimuksien mukaan Skandinaviassa porojen laidunnus on hillinnyt noin 100–200 metrin osalta metsärajan nousemista avoimelle paljakalle. Lisäksi on myös havaittu, että porojen laidunnuspaine lisää biologista monimuotoisuutta ravinteisilla tunturityypeillä, mutta vähentää sitä karuilla ja jäkälävaltaisilla alueilla. Poroilla on siis sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia paljakan kasvillisuuteen.

Havupuut valtaavat alaa

Porot eivät kuitenkaan syö havupuita, vaikka saattavat niitä laiduntaessa tallata tai muuten vahingoittaa. Mänty levittäytyy vähitellen ylemmäs tunturiin lämpenevän ilmaston johdosta ja etenkin sään ääri-ilmiöiden kuten ankarien pakkasten leudontuessa. Laiduntaessaan poro saattaa myös edistää havupuun taimien siementen itämistä ja taimettumista vähentäessään jäkälää ja rikkoessaan maanpintaa. Paikoin mäntyjen määrä on kasvanut avotunturissa jopa 50 prosenttia. Myös kuusen määrän ja runkotilavuuden on havaittu kasvaneen pohjoisissa havumetsissä.

Tunturikoivikkovyöhykkeellä mänty syrjäyttää tunturikoivuja laikuttaisesti. Vanhojen, järeiden ja yksinäisten aihkimäntyjen ympärille syntyy hyvien käpyvuosien seurauksena nuorten mäntyjen sukupolvi. Ilmastonmuutoksen seurauksena männyn hyviä käpyvuosia on entistä useammin. Mäntyrykelmän ympärille syntyy vähitellen mäntytiheikköjä, jotka tukahduttavat alleen tunturikoivut. Näin tunturikoivikkoala pienenee sekä mäntymetsän levittäytyessä tunturikoivikkoihin sekä mittarituhojen ja poron liian voimaperäisen kesälaidunnuksen seurauksena.

Johtaako porotalous avotunturien pensittymiseen?

SULAVAT LUMEN­VIIPYMÄT

Lumenviipymät ja lumenpysymät ovat tunturialueella tavattavia luontotyyppejä. Lumenviipymä syntyy monesti paksulumiseen painanteeseen tunturin rinteelle. Lumenviipymillä kasvukausi on lyhyt ja niillä esiintyy monia uhanalaisia sammalia ja kasveja kuten purorikko, tunturihorsma, lumileinikki ja jääleinikki. Lumipeitteen sulaminen vasta kasvukauden aikana tai sen säilyminen läpi kasvukauden ovat luontotyypin luonteenomaisia piirteitä. Ilmastonmuutoksen johdosta lumipeitteinen aika lyhenee, mikä johtaa lumenviipymien ja -pysymien tilan heikkenemiseen ja pinta-alan voimakkaaseen pienenemiseen. Valtaosa Suomen lumenviipymistä tulee katoamaan tämän vuosisadan kuluessa. Norjan ja Ruotsin korkeammilla tuntureilla ja vuorilla lumenviipymät säilyvät paremmin.

Tuntureiden pysyvät lumikentät

Pohjois-Suomessa lumenviipymiä esiintyy metsänrajan yläpuolella kaikissa paljakan vyöhykkeissä, eniten keskipaljakalla. Aivan korkeimman yläpaljakan pinta-ala on Suomessa hyvin pieni, joten niiden lumenviipymät ovat pienialaisia toisin kuin Norjan ja Ruotsin suurtuntureilla ja vuoristoalueilla. Lumenpysymillä eli pysyvillä lumikentillä tarkoitetaan korkeimpien tunturien lumipainanteita, jotka eivät sula useimpina kesinä. Pysyviä lumikenttiä esiintynee Suomessa vain Käsivarren suurtuntureilla.

Luonteenomaisesti lumenviipymät esiintyvät tunturien paksulumisissa painanteissa sulamis- ja purovesien kostuttamilla paikoilla. Lumenviipymätyypistä riippuen ne vapautuvat lumesta aikaisintaan kesäkuun lopun ja viimeistään elokuun aikana. Toiset lumenviipymätyypit säilyvät kosteina koko kasvukauden, toiset puolestaan kuivuvat kasvukauden kuluessa. Maaperän humuskerros on pääsääntöisesti ohut tai puuttuu, ja lumenviipymät ovat yleensä kivikkoisia.

Luminen aika lyhenee

Lumenviipymillä lumi sulaa kesällä ympäristöään myöhemmin. Niiden kasvillisuus poikkeaa lähialueen kasvillisuudesta lyhyemmän kasvukauden ja suuremman kosteuden takia. Lumenviipymien kasvillisuus on matalaa sarojen, heinien, ruohojen, sammalten tai matalakasvuisten pajujen vallitsemaa.

”Kuivilla tuulenpieksemillä kasvien pitää minimoida veden haihtuminen ja siksi kapeat ja nahkeat lehdet, sekä tupastava tai ruusukkeinen kasvutapa ovat yleisiä” kertoo yli-intendentti Henry Väre Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta. ”Lumenviipymien lajeista on hankalampi tehdä yleistyksiä, mutta lyhyt kasvukausi pakottaa ne poikkeaviin lisääntymistapoihin. Lajit voivat lykätä lyhimpien kesien yli seuraavaan vuoteen tai suosia itusilmuja, jotka tuottavat emokasvin klooneja, -Henry havainnollistaa.

VALTAOSA KATOAA

Tyypillisiä karujen lumenviipymien lajeja ovat muun muassa vaivaispaju, sammalvarpio, lumijäkkärä, noroleinikki, riekonsara, ahmansammalet ja paljakkakuurasammal. Ravinteisilla lumenviipymillä puolestaan kasvaa keltaisena tuikkivaa lapinorvokkia, nuokkurikkoa, verkkolehtipajua ja napapajua sekä monia vaateliaita sammalia.

Kilpisjärven sääasemalla kasvukauden on havaittu pidentyneen noin kaksi viikkoa viimeisen 50 vuoden aikana. Luminen aika on myös lyhentynyt suurtuntureilla. Kesäisen lumipeitteen laajuus ja kesto tulevatkin jatkamaan pienentymistä, mikä vähitellen johtaa lumenviipymien esiintymispaikkojen maaperän kuivumiseen ja lopulta lumenviipymien määrän vähenemiseen. Lumenviipymät ovat äärimmäisen uhanalaisia luontotyyppejä. Valtaosa Suomen lumenviipymistä tulee katomaan tämän vuosisadan kuluessa.

1/2

Poikkeaako lumenviipymien kasvillisuus muusta lähiympäristöstä?

2/2

Onko lumenviipymä uhanalainen luontotyyppi?

Tunturi-
purojen
solinaa

Tunturialueilla on runsaasti puroja ja pieniä jokia, joiden hydrologinen ja biologinen vaihtelu on melko suurta. Tunturipurojen vesi on usein kirkasta ja puhdasta. Purot ja pikkujoet ovat niukkaravinteisia, ja niille on ominaista suuri vuotuinen virtaaman ja lämpötilan vaihtelu, mikä tekee niistä haastavan elinympäristön. Purojen kasvipeite onkin niukka, mutta koskiosuuksilla saattaa esiintyä runsas sammalpeite, joka pidättää hienojakoista orgaanista ainesta ja tarjoaa suojaa pohjaeläimille. Tunturialueen purot ja pikkujoet ovat merkittäviä lohikalojen lisääntymisalueita. Niiden tila on pääosin erinomainen ja tunturipuroilla ei ole merkittäviä tulevaisuuden uhkia.

Suojaa sammalista

Suurin osa Suomen puroista, noroista ja muista pienvesistä on ihmisen tavalla tai toisella muokkaamia. Luonnontilaisia puroja on jäljellä hyvin vähän. Havumetsävyöhykkeen purot ja pikkujoet on arvioitu koko maassa vaarantuneiksi, Etelä-Suomessa erittäin uhanalaisiksi ja Pohjois-Suomessa silmälläpidettäviksi pitkällä aikavälillä tapahtuneen ihmistoiminnan kuten ojituksen, vesirakentamisen sekä maa- ja metsätalouden ja turvetuotannon päästöjen johdosta.

Sen sijaan tunturialueen purojen ja pikkujokien määrä ei ole vähentynyt tai niiden tila ei ole heikentynyt viimeisen 50 vuoden aikana. Luontotyyppiä esiintyy laajalti Suomen, Ruotsin ja Norjan tunturialueilla, eikä siihen kohdistu merkittäviä maankäyttö- tai vesirakentamishankkeita.

Tunturipurojen ja pikkujokien soraikot, kivikot ja koskipaikat ovat usein epävakaita voimakkaiden kevättulvien vuoksi, ja niiden kasvipeite voi olla hyvin niukkaa. Monia koskiosuuksia luonnehtii kuitenkin runsas sammalpeite, joka pidättää hienojakoista orgaanista ainesta ja tarjoaa suojaa pohjaeläimille. Koskikivikoissa tyypillisiä sammalia ovat muun muassa purosammalet, tihkusäiläsammal, paasisammalet ja purokorvasammal. Kalkkialueiden pikkujokien koskikivikoissa esiintyy myös huurresammalia esimerkiksi sirppihuurresammalta.

Sutinaa latva­vesistöissä

Tunturialueen purot ja pikkujoet sijaitsevat enimmäkseen hyvin avoimissa paljakkaympäristöissä. Pintalevien tuotanto ja levälaiduntajien osuus pohjaeläimistössä ovat tunturialueella suurempia kuin vastaavissa havumetsävyöhykkeen puroissa. Myös vedestä ravintonsa suodattavien eläinten, kuten monien vesiperhos-, mäkärä ja surviaissääskilajien määrä on melko runsas, ja pedot, etenkin petomaiset koskikorentolajit, ovat yleisempiä tunturialueen puroissa kuin havumetsävyöhykkeellä. Tunturivesien pohjaeläinlajeja ovat muun muassa koskikorennot rantusiipikorri, lapinkoipikorri ja ruijankoipikorri.

Tunturialueen purot ja pikkujoet ovat myös merkittäviä lohikalojen lisääntymisalueita. Tyypillisiä kalalajeja ovat rautu, taimen, harjus, mutu, kivisimppu, made ja hauki. Rantavyöhykkeet ovat yleensä melko kapeita, mutta jokivarsille voi muodostua näyttäviä kulleroniittyjä ja kalkkivaikutteisten purojen ja pikkujokien rannoilla voi esiintyä myös kultarikkoa ja lapinvuokkoa.

1/2

Ovatko tunturipurot uhanalaistuneet ympäristönmuutoksen vuoksi?

2/2

Ovatko tunturialueen purot ja pikkujoet hyviä lisääntymisalueita raudulle?

Kukoistavat boreaaliset havumetsät

Kuusta kasvava rehevä jokilaakso avotuntureiden puristuksessa on kuin pohjoiseen eksynyt kauris karulla mäntykankaalla. Luonnontilainen metsä on monimuotoinen ja purovarsilehdoissa kasvaa yleisesti vaateliaita putkilokasveja, saniaisia, sammalia ja jäkäliä. Kelot ja eriasteisesti lahonneet maapuut ovat elinympäristö tai ravinto monelle uhanalaiselle lajille. Metsien uhanalaisista lajeista lähes puolet elää runsaasti lahopuuta sisältävissä metsissä.

Maailman suurimmat metsäalueet

Boreaalinen vyöhyke eli Pohjoinen havumetsävyöhyke on kasvillisuusvyöhyke, jonka perustana on pohjoisen pallonpuoliskon halki ulottuva yhtenäinen havumetsäalue aina Skandinaviasta Siperian poikki Pohjois-Amerikkaan. Boreaalinen vyöhyke käsittää noin 15 prosenttia mantereiden pinta-alasta ja sen metsäalueet ovat maailman suurimmat. Metsät ovat boreaalisella vyöhykkeellä havupuuvaltaisia, ja meillä valtapuulajit ovat mänty ja kuusi. Lehtipuista yleisiä ovat koivu-, leppä- ja haapa, sekä eri pajulajit. Eteläboreaalisella vyöhykkeellä kasvaa myös jaloja lehtipuita esimerkiksi metsälehmusta, vaahteraa ja tammea.

HAPAN MAAPERÄ

Havumetsävyöhykkeellä maaperä on vähäravinteinen ja hapan. Happamuus johtuu havupuiden pudottamien neulasten maatuessaan erittämästä haposta, joka estää useimpien putkilokasvien kasvun. Fennoskandinaviassa on paikoin kalkkipitoisia alueita kuten Kuusamossa, Käsivarressa ja Kölivuoristossa. Suomessa tyypillisin maalaji on moreeni, joka on peruja jääkaudelta.

Metsiä ja soita

Pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä sataa yleensä 600–700 mm vuodessa, ilmasto on viileä tai kylmä ja kasvukausi vaihtelee 100–140 vuorokauden välillä. Metsänkorkeus vaihtelee 5−12 metriin riippuen alueen pohjoisuudesta ja ilmaston ankaruudesta. Metsä kasvaa hitaasti ja valtalajeina ovat mänty ja koivu. Kuusi on Rovaniemen pohjoispuolella harvinaisempi, mutta paikoitellen kuusimetsiä tavataan runsaasti erityisesti Kittilän, Sodankylän, Savukosken ja Sallan alueilla. Metsien jälkeen boreaalisen vyöhykkeen tärkein kasvillisuustyyppi on suo, joita alueella on runsaasti johtuen laakeasta maastosta ja tasaisen kosteasta ilmastosta.

Karummilla paikoilla mäntyvaltaisilla seuduilla kasvaa laajoja jäkäläkankaita, joilla tyypillisiä aluskasveja ovat riekonmarja, juolukka ja puolukka. Pohjoisimmat pohjoisboreaaliset metsät sijaitsevat Skandinaviassa Norjan pohjoisrannikolla. Nämä matalat sekametsät koostuvat pääasiassa männyistä, haavoista ja tunturikoivuista. Pohjoisboreaalisia metsiä on Suomessa lähes koko Lapin alueella sekä Koillismaalla ja Kainuun pohjoisimmissa osissa sekä Pohjois-Ruotsissa ja -Norjassa.

Lämpenevän ilmaston ja sateisuuden lisääntyessä mänty levittäytyy laikuttaisesti tunturikoivuvyöhykkeelle. Myös kuusi levittäytyy pohjoisemmaksi. Pohjoisboreaalinen havumetsäalue laajeneekin vähitellen pohjoisella Barentsin alueella.

Lähteet ja lisätietoa

Ulottuuko Boreaalinen havumetsäalue aina Skandinaviasta Siperian poikki Pohjois-Amerikkaan saakka?

Luonnonkulo – osa metsiemme kiertokulkua

Luonnonolosuhteissa pohjoiset havumetsät ovat palaneet keskimäärin 20–60 vuoden välein. Havumetsät eivät yleensä pala täysin vaan paloalueet rajautuvat kasvillisuuden, ympäristön kosteuden ja maaston muotojen mukaan. Esimerkiksi kuvassa Inarijärven saaresta, vesialueet ovat rajanneet paloalueen vain saaren pohjoispäähän. Palanut ja muutoin kuollut puuaines sekä kulon jälkeiset, eri-ikäiset metsän kehitysvaiheet lisäävät luonnonmetsän monimuotoisuutta ja lajistoa. Nykyisin metsäpalot sammutetaan alkuunsa, jolloin monet kuloista riippuvaiset eläin- ja kasvilajit ovatkin harvinaistuneet tai jopa taantuneet uhanalaisiksi.

Ennallistaminen tähtää luonnontilaan

Fennoskandian boreaalisten metsien kehitys riippuu pitkälti kasvillisuuden piirteiden, kasvuolosuhteiden kuten mantereisuuden tai merellisyyden sekä palojen ja muiden häiriöiden yhteisvaikutuksesta. Metsät voivat satunnaisesti palaa laajalta alueelta joko kokonaan tai osittain. Vanhat ja järeät paksukaarnaiset kilpikaarnamännyt saattavat selvitä hengissä monestakin metsäpalosta. Näin metsään ja metsiköihin syntyy eri-ikäisten puiden jatkumo, kun palon jälkeen metsä uudistuu luontaisesti sukkessiokehityksen mukaisesti. Ensin versovat lehtipuut kuten harmaaleppä, koivu ja haapa sekä mänty ja myöhemmin viiveellä kuusi.

Vuosikymmenien aikana puulajien ja myös yksilöiden välinen kilpailu valosta ja ravinteista kovenee. Tällöin puhutaan metsän nopean kasvun ja kehityksen vaiheesta. Monilla metsätyypeillä kuusi on puulajeista voimakkain kilpailija, joka vähitellen syrjäyttää muut puulajit järeitä mäntyjä lukuun ottamatta.

Metsäsukkession pääte- eli kliimaksivaiheeseen tultaessa kuusi on valtaosin syrjäyttänyt muut puulajit. Kliimaksimetsän ikääntynyt puusto alkaa kuolemaan, lahoamaan ja yksittäisiä puita kaatuu myrskyissä. Syntyneissä latvusaukoissa on tarjolla valoa ja ravinteita, jolloin sukkessio alkaa uudestaan pienessä mittakaavassa.

Metsien ennallistamisen tavoitteena on kehittää talousmetsien rakennetta lähemmäksi edellä kuvatun luonnontilaisen metsän rakennetta lisäämällä puuttuvia ominaisuuksia, kuten lahopuuta ja palanutta puuta. Tavoitteena on myös kehittää puuston ikärakennetta ja lajistoa monipuolisemmaksi lisäämällä lehtipuiden osuutta. Ennallistamalla parannetaan myös monen harvinaisen ja uhanalaisen metsälajin elinoloja.

Mikäli luonnonkulojen ei voi antaa palaa, luodaan uusia kulonjälkeisiä kehitysvaiheita järjestelmällisesti siten, että luonnonkuloja jäljitellään suunnitelmallisen ja hallitun polton avulla pääosin luonnonsuojelualueilla. Kuloja jäljittelevä polttaminen koskee vain pienehköä osaa luonnonsuojelualueiden pinta-alasta.

Lahopuun tuottaminen on yleisin ennallistamismenetelmä. Lahopuustoa lisätään ensisijaisesti kohteisiin, joissa lahopuuta on vähän sekä kohteisiin, joista lahopuusto puuttuu kokonaan. Suomen luonnon monimuotoisuusstrategian tavoitteena on lisätä lahopuun määrää talousmetsissämme 10 kuutioon hehtaarilla nykyisestä 4–6 kuutiosta. Luonnonmetsissä lahopuunmäärä vaihtelee 40–120 kuutioon hehtaarilla.

Lähteet ja lisätietoa

Ovatko metsäpalot hyväksi luonnon monimuotoi­suudelle?

Taantuvat kullero­niityt

Tuoreet niityt ovat yleisin, monimuotoisin ja lajirikkain niittyjen luontotyyppiryhmistä. Ne ovat yleensä muokkaamattomalle maalle muodostuneita lähes puuttomia alueita, joita laidunnetaan tai hoidetaan aktiivisesti niittämällä. Lapin kyläkenttien kedoilla ja niityillä esiintyy lajistollisesti etelän alueista poikkeavia kasvillisuustyyppejä. Pohjoisilla niityillä kasvaa muun muassa kulleroa, kellosinilatvaa, niittyleinikkiä, metsäkurjenpolvea, kissankäpälää ja noidanlukkoja. Monille hyönteisille runsaana kukkivat niittoniityt ovat olleet tärkeitä elinympäristöjä. Kaikki perinneympäristöt ovat Suomessa uhanalaisia, ja tuoreet niityt ovat äärimmäisen uhanalaisia niiden määrän vähenemisen ja umpeenkasvun takia.

Pielpajärven erämaakirkon ainutlaatuinen niittykenttä

Pielpajärven kirkko ja siihen liittyvä kirkkokenttä sijaitsevat Ison Pielpajärven rannalla Inarin kylältä noin 6 kilometriä koilliseen. Kirkkokenttä kodanpohjineen ja tupasijoineen on osa inarinsaamelaisten historiaa ja ainutlaatuinen kokonaisuus.

Kentän kasvilajisto on monipuolinen ja muodostaa arvokkaan perinnebiotoopin. Kirkkokentän luontotyypit kuuluvat Natura 2000 -luontotyyppiin ”runsaslajiset kuivat ja tuoreet niityt”. Niityn kasvillisuus muodostuu pääosin tuoreista heinä- ja ruohoniityistä. Kentän arvoa nostavat kuivat pienruohoniityt, joka on yksi uhanalaisimmista perinnebiotooppityypeistä Suomessa.

Pielpajärven kentän mosaiikkimaisen kasvillisuuden valtalajeina vaihtelevat nurmilauha ja suurruohot. Yleisiä ovat kullero, rantatädyke, tupassara, kastikat, kultapiisku, metsälauha ja siankärsämö. Niityn harvinaiseen lajistoon kuuluvat pohjannoidanlukko, ketonoidanlukko ja harmaakynsimö. Sekä tuoreiden niittyjen että kuivien niittyjen kasvillisuuden edustavuus onkin erinomainen.

Perhosille ja muille hyönteisille tärkeitä kasveja ovat nurmikonnanitatar, kullero, rantatädyke, kellosinilatva, isolaukku, lapinlaukku ja sykeröpiippo. Ne ovat perinteisestä niitto- ja karjataloudesta hyötyneitä lajeja, joiden esiintyminen kohteella ilmentää alueen aiempaa niitto- ja laidunkäyttöä. Lajit vaativat säilyäkseen avointa ja valoisaa elinympäristöä sekä säännöllistä niittoa tai laidunnusta säilyäkseen.

Hoidosta huolimatta niittykenttä oli umpeutumassa ja osin jo mättäiden valtaama. Kentän hoitaminen on havaittu erittäin haastavaksi. Niityllä ei voi niittää koneellisesti ja viikatteilla niittäminen on kivisen maaston johdosta vaikeaa ja aikaa vievää. Ainoa mahdollisuus pitää kenttä avoimena oli tuoda niitylle lampaita laiduntamaan.

Niityistä pelloiksi

Tuoreiden niittyjen kasvillisuutta on esiintynyt luontaisesti mm. rantaniittyjen kivennäismailla, metsien aurinkoisilla reunoilla ja metsäpaloalueilla. Tällaiset yhteisöt ovat ylläpitäneet monia jääkauden jälkeisten arojen lajeja. Monet tuoreet niityt on alkujaan raivattu metsistä, ainakin etelässä luultavasti useimmiten lehtomaisista kankaista ja lehdoista. Siten tuoreiden niittyjen ja lehtojen ympäristöolot muistuttavat toisiaan. Kaskeamisen jälkeen muodostuneista kaskiahoista suurin osa on ollut tuoreita niittyjä.

Tuoreiden niittyjen lajistoon kuuluu monimuotoisen kasviston lisäksi runsaasti hyönteisiä, etenkin perhosia ja pistiäisiä. Monille hyönteisille runsaana kukkivat niittoniityt ovatkin elintärkeitä elinympäristöjä. Laidunnuksen vaikutukset eliöryhmiin ovat erilaiset. Voimakas laidunnus saattaa vähentää tuoreiden niittyjen hyönteislajistoa, kun taas kasvilajistolle sillä useimmiten on myönteinen vaikutus. Tuoreilla niityillä tavataan lisäksi avomaille erikoistunutta ja osin uhanalaistunutta sienilajistoa.

Niittyjen, ketojen, hakamaiden ja muiden perinnebiotooppien lukumäärä alkoi nopeasti vähentyä, kun perinteisen maatalouden harjoittaminen loppui 1800-luvun lopulla. Suurin osa niityistä raivattiin pelloksi 1900-luvulla. Viimeisen 50 vuoden aikana useimpien perinnebiotooppien luontotyyppien pinta-ala on vähentynyt yli 90 prosenttia.

Hävinneet lajit

Perinteinen maatalous on muokannut myös metsien ja peltojen reunavyöhykkeitä sekä avoimien alueiden puusaarekkeita. Maatalouden rakennemuutoksen seurauksena myös niiden luonto on muuttunut yksipuolisemmaksi ja avonainen maalaismaisena on monin paikoin vähitellen kadonnut.

Suomen uhanalaisista lajeista noin neljäsosa elää niityillä, kedoilla ja muilla avoimilla perinnebiotoopeilla. Niiden uhanalaisimpia lajiryhmiä ovat linnut, sammaleet ja putkilokasvit, kuten peltosirkku, lumivarstasammal ja horkkakatkero. Suomesta tiedetään hävinneen 312 lajia, joista perinnebiotooppien lajeja on 123 eli 39,4 prosenttia kaikista hävinneistä lajeista.

Hoitamattomien tai käyttämättä jääneiden tai tuoreiden niittyjen tila heikkenee vaiheittain. Perinteisen laidunnuksen tai niiton ylläpitämä monilajinen, vaateliaita niittylajeja käsittävä pienruohokasvillisuus vähitellen taantuu hoidon loputtua. Niitylle alkaa levittäytyä myös puun ja pensaiden taimia, jotka lopulta valtaavat avoimen niityn. Puiden ja pensaiden varjostus muuttaa kasvillisuutta edelleen ja lopulta metsittymisen edetessä niittylajisto vähenee ja lopulta katoaa.

Tuoreet niityt on arvioitu koko maassa äärimmäisen uhanalaisiksi määrän vähenemisen perusteella. Niitä uhkaavat ensisijaisesti umpeenkasvu ja metsittyminen sekä myös rehevöityminen, paikoin vieraslajit ja vähenevässä määrin pellonraivaus ja rakentaminen.

1/2

Edistääkö perinteinen maatalous niittyjen häviämistä?

2/2

Onko luonnonniittyjen määrä vähentynyt?

Naali lumisella tunturilla

Mahdollisuus naalin (Vulpes lagopus) näkemiseen on nykyään huomattavasti parempi kuin aikaisemmin. Pitkään jatkuneen suojelun johdosta naalipoikueet telmivät jälleen Skandinavian pohjoisilla tunturiylängöillä. Kesällä 2022 naali pesi Suomessa ensimmäisen kerran sitten vuoden 1996. Norja on vapauttanut yhteensä 37 naalia vuosina 2021–2022 Finnmarkin alueelle Käsivarren tunturiylängön läheisyyteen. Vapautettujen naalien selviämistä tuetaan lisäruokinnalla. Ruotsin, Norjan ja Suomen tuntureilla on yhteensä 250 ruokinta-automaattia, joissa naaleille on tarjolla koiranruokaa. Lisäksi naalin kilpailijaa kettua on tehostetusti pyydetty lähes parin kymmenvuoden ajan pois avotunturialueilta.

Lumikenttien nappisilmä

Jääkauden hiipuessa noin kymmenen tuhatta vuotta sitten naali oli yksi ensimmäisistä pohjolaan saapuneista nisäkkäistä. Tuhansien vuosien ajan naali oli yleinen pohjoisilla tunturialueilla. Vielä 1800-luvulla Fennoskandinaviassa arvoitiin eläneen 8 000–15 000 tunturikettua.

Naali on huomattavasti kettua pienempi, aikuinen yksilö painaa vain 2,5–5 kiloa. Pienestä koostaan huolimatta naali on erinomaisesti sopeutunut arktisiin olosuhteisiin, ja se tulee toimeen jopa alle -40 celsiusasteen lämpötiloissa. Valkoisen tai siniharmaan tuuhean paksun turkin lisäksi lyhyet korvat ja jalat ovat sopeutuma hyytävän kylmään ilmastoon.

Naalin pääravintoa ovat tunturisopulit ja pohjoiset myyrät kuten harmaakuve-, puna- ja lapinmyyrä. Talvella ne myös hyödyntävät ahman ja suden tuottamia peuranhaaskoja. Sen sijaan huonoina myyrävuosina naalit joutuvat saalistamaan lintujen poikasia ja munia, syömään marjoja ja etsimään syötävää jopa merenrannikon levävalleilta.

Normaalivuosina naalien runsaus seuraa tunturisopuli- ja myyräkantojen kehitystä. Pikkujyrsijöiden huippuvuosina noin neljän vuoden välein naalipoikueet ovat runsaita, jopa 4–5 pentua. Sen sijaan aallonpohjassa naalit saattavat jättää lisääntymisen kokonaan väliin ravinnon puutteen seurauksena.

Punainen vaara

Aikoinaan hyvinä naalien pesimävuosina naaleja lähti vaeltamaan aina Suomenlahtea myöten. Silloin naaleja tavattiin muun muassa Turun, Pohjanpitäjänlahden ja Inkoon seuduilla Suomenlahden ulkosaaristoa myöten. Viimeinen suuri naalivaellus koettiin talvella 1908–1909 eikä sen jälkeen etelässä ole juuri tavattu luonnonvaraisia napakettuja.

Naalit taantuivat voimakkaasti 1900-luvun alussa turkismetsästyksen takia. Tuo utelias ja usein ihmistä pelkäämätön nappisilmä oli helppo ampua, ja se hävisi täysin monilta entisiltä pesimäalueiltaan. Naali rauhoitettiinkin Ruotsissa vuonna 1928, Norjassa 1930 ja lopulta Suomessa 1940. Suojelu ei kuitenkaan pysäyttänyt naalikantojen alamäkeä, sillä asutus, turismi ja muu maankäyttö lisääntyi naalin asuttamissa koskemattomissa erämaissa.

Sen sijaan naalikantoja uhkaava kettu hyötyy ihmisestä monella tapaa. Voimakkaasti tehostunut metsätalous lisäsi myyrien määriä avohakkuualueilla heinittymisen seurauksena. Lisäksi kettu osaa etsiä ravintoa myös jäteastioista, porojen ruokintapaikoilta, kalanperkuupaikoilta ja muilta vastaavilta ihmisen luomilta ravintokohteilta. Samaan aikaa lämpenevä ilmasto on mahdollistanut ketun levittäytymisen metsistä ylös avotunturiin naalin elinalueille. Tällä hetkellä pohjoiset alueet lämpenevät noin neljä kertaa nopeammin kuin maapallo keskimäärin.

Suurempana ja vahvempana kettu saattaa tappaa naalin ja vallata naalien pesimäkummut. Enontekijä tunturialueella ketut alkoivat vuosittain pesiä naalin pesäalueilla 1990-luvulla. Vuosituhanteen vaihteessa Skandinavian naalikanta oli sukupuuton partaalla eikä niitä ollut jäljellä enää kuin joitakin kymmeniä.

Suojeltava laji

Ilman uusia suojelukeinoja, naali olisi mahdollisesti hävinnyt. Norjalaiset alkoivat tarhata naaleja ja vähitellen palauttaa tarhassa kasvaneita yksilöitä takaisin luontoon. Ennen naalien vapauttamista kaikki alueen ketut tulee poistaa. Esimerkiksi Suomen tunturialueita on pyydetty vuosien kuluessa yli 4000 kettua, jotta Norjan puolelle istutetut naalit voisivat vaeltaa myös Suomeen. Lisäksi naaleille suunnitelluilla ruokinta-automaateilla naaleille tarjotaan lisäravintona koiranruokaa. Kulkuaukko ruokinta-automaattiin on niin pieni, ettei kettu mahdu ryömimään sen sisään.

Tuloksia metsämällä

Vuosia jatkuneella pohjoismaisella yhteistyöllä onkin saatu hyviä tuloksia naalin suojelussa. Vuoden 2022 kartoituksessa löydettiin peräti 162 naalin pesintää, joista laskettiin kaikkiaan 762 naalinpentua. Niistä yksi toteutui Enontekiön tunturialueella Käsivarressa, kun naali pesi onnistuneesti Suomessa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1996. Pesintätulokset olivat ennätyksellisiä myös Ruotsissa ja Norjassa.

Naalin tulevaisuus näyttääkin pitkästä aikaa lupaavammalta lämpenevästä ilmastosta huolimatta. Naalin suojelu kuitenkin edellyttää kettujen vuosittaista poistamista avotunturialueilta ja lisäruokintaa. Ilman ihmisen aktiivisia toimia naalilla ei ole tulevaisuutta Skandinavian tunturiluonnossa.

Lähteet ja lisätietoa

1/2

Uhkaako Naali punaketun leviämistä?

2/2

Onko Naali uhanalainen laji

Kasvit valtaavat
jään alta
paljastuvan maan

Jäätiköiden sulaessa kasvit valtaavat paljastuneen maan. Tunturikohokki (Silene acaulis) on eräs sitkeimmistä avotuntureiden maapeitekasveista. Se on sopeutunut elämään paljakan tuulen pieksämillä rinteillä. Maanmyötäinen ja mätäsmainen kasvutapa kerää auringon lämpöä ja suojaa kasvia kuivattavilta tuulilta ja pakkaselta. Skandinaviassa tunturikohokki on yleinen tunturikankailla, kalliolla ja sorarinteillä. Suomessa sitä tavataan pääosin Käsivarren suurtuntureilla.

Sulavat vuoristo­jäätiköt

Pohjois-Norjassa on useita yhtenäisiä jäätikköalueita kuten Seiland ja Svartisen. Svartiseniin kuuluu kaksi toisistaan erillistä lakijäätikköä, joiden yhteispinta-ala on 369 km2. Vestre ja Østre Svartisen muodostavat Manner-Norjan toiseksi laajimman jäätikköalueen. Aivan kuten kaikkialla muualla maailmassa myös ne sulavat. Viimeisen 50 vuoden aikana Norjan jäätiköt ovat pienentyneet 12 prosenttia. Ennusteiden mukaan noin puolet vuoristojäätiköistä tulee sulamaan tällä vuosisadalla.

Jäätiköt ovat suosittuja retkeilykohteita, ja kesäisin niille tehdään ohjattuja vaelluksia. Omin päin jäätiköille ei kannata lähteä, sillä yksinäisen vaeltajan vaarana on pudota jääkannen alaiseen railoon. Retkeilijöitä on loukkaantunut ja jopa kuollut jäätikköonnettomuuksissa.

Jäätiköiden sulaessa kasvit, sammaleet ja jäkälät valtaavat paljastuneen maaperän. Jään alta paljastunut maa on usein altis sään ääri-ilmiöille kuten kuivuudelle, tuulelle ja kylmyydelle. Jääleinikki ja tunturikohokki ovat ensimmäisiä putkilokasveja, jotka saavat jalansijaa paljastuneessa maaperässä.

Luonnon patja

Tunturikohokki kasvaa tunturi- ja vuoristoseuduilla kalliorinteillä, soraisilla lumenviipymäpaikoilla sekä soraisilla ja hiekkaisilla järven- ja joenrannoilla. Maanmyötäinen kasvutapa kerää auringon lämmön, mutta suojaa kasvia kuivattavilta tuulilta. Monivuotinen tunturikohokki saattaa kasvaa jopa puoli metriä leveäksi patjaksi. Suomessa tunturikohokki on yleinen vain Käsivarren suurtuntureiden paljakalla, mutta Norjassa ja Ruotsissa sitä tavataan yleisesti suurtuntureilla ja vuoristoalueilla. Laji on kalkinsuosija.

Ravitsevat jäätiköt

Jäätikkövuorien alarinteille, joihin jäätikkövirrat ovat kasanneet humuspitoista ja ravinteikasta rapautunutta maaperää kuten silttiä, muodostuu heleästi kukkivia kulleroniittyjä ja hieman ylemmän lapinvuokkokankaita. Jään vetäytyessä kasvillisuuden monimuotoisuus lisääntyy kasvillisuussukkession eri vaiheiden mukaan. Jäätikön kokonaan sulaessa kasvillisuus kuitenkin voimakkaasti taantuu ja monet vaativat karujen kasvupaikkojen lajit häviävät. Ne korvautuvat yleisimmillä paahdeympäristön kasveilla kuten kangasajuruoholla, kissankäpälällä ja keltanolla.

Lähteet ja lisätietoa

1/2

Vaikuttaako ilmastonmuutos korkeiden vuoristojäätiköiden jäätilanteeseen?

2/2

Onko tunturijäätiköiden sulamisella vaikutusta kasvillisuuteen?

Tunturi­pöllö

Tunturipöllö (Bubo scandiacus) on erinomaisesti sopeutunut arktisen elinympäristön ankaruuteen. Paksu valkoinen höyhenpeite suojaa sitä hyytävimmissäkin olosuhteissa ja voimakkaan pitkät siivet mahdollistavat lentämisen kovassakin tuulessa. Tunturipöllön lisääntyminen on täysin sidoksissa sopulihuippuihin, ja pesintä onnistuu vain hyvinä sopulivuosina. Tunturipöllölle ovat tyypillisiä hyvien pesimävuosien jälkeiset nuorten yksilöiden vaellukset, jolloin niitä voi havaita Etelä-Suomea ja -Ruotsia myöten. Eri puolilla arktista aluetta Pohjois-Amerikassa, Siperiassa ja Euroopassa tunturipöllökannat ovat taantuneet, ja laji on luokiteltu maailmanlaajuisesti uhanalaiseksi.

Taitava maastoutuja

Tunturipöllön levinneisyys on circumpolaarinen eli sitä tavataan kaikkialla pohjoisen pallonpuoliskon arktisilla alueilla Skandinaviasta Siperian ja Pohjois-Amerikan halki aina Grönlantiin saakka. Tunturipöllö elää tundran puuttomilla avotuntureilla ja paljakalla. Täysin valkoinen tai hieman mustankirjava pöllö maastoutuu hyvin lumiseen talvimaisemaa. Sen huomaa usein vasta kun pöllö hieman liikahtaa avoimessa tunturimaastossa. Tunturipöllö on tavallaan kuin huomaamaton tunturimaiseman pyöreähköjen kivien ja lumikinosten jatke.

Tunturipöllö on sopeutunut erinomaisesti arktisen elinympäristö ankaruuteen. Pöllön paksun ja ilmavan höyhenpeitteen lisäksi lintua suojaavat pakkaselta ja hyytäviltä tuulilta nokkaa ympäröivät viikset ja jalkojen tuuheat höyhenet. Myös kiirunalla ja riekolla on vastaavat sopeumat eli niidenkin jalkoja suojaa paksu höyhenpeite.

Sidoksissa sopulihuippuihin

Tunturipöllön elämä ja lisääntyminen on täysin sidoksissa sopulihuippuihin. Skandinaviassa pesintä onnistuu vain hyvinä sopulivuosina. Niitä oli ennen noin neljän vuoden välein, mutta ne ovat muuttuneet ilmastonmuutoksen seurauksena epäsäännöllisimmiksi. Pöllönaaras munii tunturin rinteeseen huhti-toukokuussa 6–14 valkoista munaa ja hautoo niitä noin kuukauden ajan. Monista muista linnuista poiketen tunturipöllönaaras aloittaa hautomisen heti ensimmäisen munan munimisen jälkeen. Tällöin poikaset kuoriutuvat eri aikaan, ja pesyeen poikasten kokoero saattaa olla melkoinen.

Mikäli kesän aikana ravinnosta tulee pulaa eli sopuleita ei riitä kaikille, kookkaimmat ja vahvimmat poikaset saavat enemmän ruokaa ja jatkavat kasvuaan. Mikäli sopulit loppuvat kokonaan eikä muiden lintujen poikaisia ole riittävästi tarjolla, syövät kookkaammat pöllönpoikaset pesueen pienimmät. Arktinen elinympäristö on ankara elinympäristö kaikille sen asukkaille.

Tunturipöllölle ovat tyypillisiä hyvien pesimävuosien jälkeiset nuorten yksilöiden vaellukset, jotka voivat ulottua tuhansien kilometrien päähän aina Suomenlahden ja Itämeren saaristoa myöten. Silloin tunturipöllö on kuin vieras toisesta maailmasta – valkoinen pöllö kyyhöttämässä möykkynä tummalla peltoaukealla peltomyyriä väijymässä. Tosin nykyään tunturipöllöjä näkee etelässä entistä harvemmin kannan taantumisen vuoksi.

Vaarassa kadota

Tunturipöllö kuului vielä 1900-luvun alussa Suomen vakituiseen pesimälajistoon, mutta vähitellen se katosi ja taantui voimakkaasti laajamittaisen munien keruun ja vainon takia 1930-luvulle mennessä. Esimerkiksi vuonna 1907 Kilpisjärvellä kerättiin myyntiin noin 800 tunturipöllön munaa ja vuonna 1911 Suomen Lapissa ammuttiin 151 tunturipöllöä. Laji rauhoitettiin vuonna 1962, mutta siitä huolimatta pöllöjen määrä on jatkanut vähenemistään. Syynä pidetään lämpenevää ilmastoa, muutoksia sopuli- ja myyräkannoissa sekä kaikenlaisen ihmistoiminnan lisääntyminen arktisella alueella. Myös muualla Pohjoismaissa Ruotsissa ja Norjassa tunturipöllön munia on kerätty ja pöllöä on vainottu.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) arvioi vuonna 2017 tunturipöllön maailmanlaajuisesti vaarantuneeksi. Sen kannat ovat vähentyneet eri puolilla arktista alueilla ja varsinkin Pohjois-Amerikassa. Siellä tunturipöllöjen määrä on vähentynyt 64 prosenttia vuosien 1970 ja 2014 välisenä aikana. Skandinaviassa tunturipöllö on äärimmäisen uhanalainen ja se on vaarassa hävitä ilmastonmuutoksen johdosta.

Lähteet ja lisätietoa

1/2

Onnistuuko tunturipöllön pesintä paremmin jos ilmasto lämpenee?

2/2

Onko tunturipöllö uhanalainen laji?

Arktiset liihotteli­jamme

Kääpiöhopeatäplä (Boloria improba) on harvinaisin Suomessa esiintyvä hopeatäpläperhonen. Lajista tunnetaan vain yksi esiintymispaikka Käsivarren erämaa-alueelta Enontekiöstä. Skandinaviassa kääpiöhopeatäplä elää Kölivuoriston korkealla sijaitsevilla tunturiniityillä ja puronotkelmissa. Lajin tunnettu esiintymisalue Suomessa ei ole vaarassa maankäytön vuoksi, mutta porojen ylilaidunnus on eräs merkittävimmistä lajin uhkatekijöistä. Laji on rauhoitettu ja erittäin uhanalainen.

Kylmän ilman perässä

Suomen hieman yli 22 000 arvioiduista lajista 11,9 prosenttia on uhanalaisia vuoden 2019 uhanalaisuusarvion mukaan. Lukumääräisesti eniten uhanalaisia lajeja on metsissä ja perinneympäristöissä, joiden lajimäärä Suomessa on kaikkein runsain. Mikäli tarkastellaan uhanalaisten lajien osuutta kaikista elinympäristön lajeista, tunturien lajeista peräti 38 prosenttia on uhanalaisia. Tunturipaljakoilla elää 309 uhanalaista lajia, joka on neljä kertaa enemmän kuin keskimäärin muissa elinympäristöissä. Vertailun vuoksi metsien lajeista uhanalaisia on vain 9,8 prosenttia ja metsissä uhanalaiskehitys on merkittävästi hidastunut. Sen sijaan tunturien lajiston uhanalaistuminen on kiihtynyt.

Pohjoinen perhoslajisto on kärsinyt erityisesti ilmaston lämpenemisestä. Monien boreaalisen havumetsän ja soiden perhosten esiintymisalue on siirtynyt useita satoja kilometrejä pohjoiseen. Erityisesti avotunturilajisto on uhattuna, sillä lajeilla ei ole enää mahdollisuutta siirtyä pohjoisemmaksi. Noin 100 lajin arvellaan kärsivän ilmaston lämpenemisestä, ja yli puolella niistä toisena taantumisen syynä on elinympäristöjen heikentyminen. Edelliseen vuoden 2010 arviointiin verrattuna ilmaston lämpenemisestä kärsivien perhoslajien määrä on kasvanut yli 10-kertaiseksi.

Katoavat lajimme

Tuntureilla ensisijaisesti esiintyviä perhosia on melko vähän, kaikkiaan 72 lajia, mutta ainoastaan 12 niistä ei kuulu Punaisen listan (uhanalaiset ja silmälläpidettävät) lajeihin. Tuntureiden perhosista 80 prosenttia on joko uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Viimeisen 10 vuoden aikana lajiston tilan heikentyminen on ollut erittäin merkittävä, sillä 22 lajin luokitus muuttui uhanalaisemmaksi ilmastonmuutoksen johdosta. Kaikkein arktisimmat perhoslajimme uhkaavat hävitä kokonaan Suomesta lähimpien vuosien tai vuosikymmenien aikana. Esimerkiksi kääpiöhopeatäplää (Boloria improba), liuskepaljakkayökköstä (Xestia lyngei) ja pohjanratamoverkkoperhosta (Melitaea athalea ssp. norvegica) on kutakin havaittu viime vuosina vain yhdeltä tunnetuista havaintopaikoista, vaikka lajeja on erityisesti kartoitettu.

Pistiäisistä kimalaisiin

Erityisen huolestuttavaa on tunturiympäristön pistiäisten uhanalaistuminen. Reilusta kahdesta kymmenestä tunturipistiäislajista yli 80 prosenttia on luokiteltu uhanalaisiksi. Pistiäiset ovat Suomen merkittävin pölyttäjäryhmä, joten niiden uhanalaistumisella on suuri ekologinen merkitys tunturien kasvillisuudelle ja ekologisille verkostoille. Toisaalta lämpeneminen lisää eteläisempien lajien levittäytymistä ylemmäs ja pohjoiseen, ja eteläisiä kimalaislajeja on jo havaittu tuntureilla.

Lähteet ja lisätietoa

1/2

Vaikuttavatko pistiäiset tunturialueen kasvien pölytykseen?

2/2

Lisääntyvätkö pohjoiset perhoslajit paremmin lämpimässä?

Lumi­kenttien sankari

Kiiruna (Lagopus muta) on ainoa ympäri vuoden avotunturissa elävä lintu. Kiiruna elää Ruotsin ja Suomen Lapin puuttomilla ja karuilla tuntureiden lakialueilla sekä Norjan vuoristoissa. Tunturiylängöillä se ei joudu kilpailemaan muiden lajien kanssa elintilastaan. Kesällä kiiruna on harmaanvalkoinen ja talvella lumivalkea nokan tyven mustaa silmäjuovaa lukuun ottamatta. Höyhenpuvun värin vaihdos on sopeuma saaliiksi joutumisen välttämiseen. Kiiruna on riekon ohella tunturihaukan pääravintoa etenkin pesimäajan alussa kevättalvella. Suomessa kiiruna on voimakkaasti vähentynyt elinympäristöjen muutoksen, metsästyksen ja talventulon viivästyessä. Kiirunan väri vaihtuu nykyään hieman väärään aikaan ja ne ovat lumipuvuissaan pedoille hyvin näkyviä saaliita useiden viikkojen ajan sekä keväällä että syksyllä. Tulevaisuudessa kiiruna on vaarassa hävitä ilmastomuutoksen johdosta.

ARKTINEN PAIKKALINTU

Kiiruna on Skandinavian arktisimpia lajeja. Se viihtyy tunturipaljakalla läpi vuoden ja vierailee vain ankarien olosuhteiden pakottamana tunturikoivikossa. Verraten yleispätevä korkeuskäyräsääntönä voi pitää, että kiiruna elää paljakalla 500 metrin korkeuskäyrän yläpuolella, kun taas riekko viihtyy alempana tunturissa. Kiiruna on paikkalintu, eli se elää koko elämänsä samalla alueella eikä se muuta vuodenaikojen mukaan elinympäristöään.

Kiiruna on levinneisyydeltään sirkumpolaarinen laji, joka esiintyy arktisilla seuduilla sekä Euraasiassa että Pohjois-Amerikassa. Kiirunaa tavataan laajalti Grönlannin rannikoilla, Islannissa ja Huippuvuorilla. Lisäksi eteläisiä reliktiesiintymiä esiintyy Brittein saarilla, Pyreneillä ja Alpeilla.

Kiepistä suojaa

Kiirunan kyky sietää äärimmäistä kylmyyttä perustuu sen kehoa ympäröivään paksuun rasvakudokseen ja eristävään höyhenpeitteeseen jalkoja ja nokan tyveä myöten. Kovassa viimassa ja pakkasessa kiiruna pystyy kaivamaan itselleen lumeen kolon eli kiepin, jossa lämpötila pysyy kovallakin pakkassäällä vain muutamassa miinusasteessa.

Kiiruna on yksiavioinen, ja se muistuttaa kovasti hieman kookkaampaa riekkoa. Yksilöt painavat hieman yli puoli kiloa. Kiiruna pesii Suomessa Enontekiön käsivarren suurtuntureilla, sekä Utsjoen, Inarin ja Sodankylän korkeimmilla tuntureilla. Sen levinneisyyden eteläraja kulkee Saariselän eteläreunalla ja lisäksi kiirunaa tavataan Pallas-Ounastuntureilla ja satunnaisesti Värriötunturin alueella. Kiiruna on vähentynyt sen eteläisillä esiintymisalueilla.

Kiirunan ravintona ovat erilaisten tunturikasvien silmut, versot ja lehdet, talvella erityisesti vaivaiskoivun silmut. Poikaset käyttävät aluksi ravintonaan hyönteisiä, mutta siirtyvät pian kasviravinnon käyttäjiksi. Naaras munii maahan kaivamaansa pesään toukokuun puolen välin tienoilla 5–10 munaa. Kuoriuduttuaan untuvikot syövät ensin selkärangattomia ja hyönteisiä ja siirtyvät sitten kasvisravintoon. Kiirunan kohtuullisen merkittävä poikaskuolleisuus johtuu takatalvien ravinnonpuutteesta ja kylmyydestä. Poikasten kehittyvä höyhenpuku ei tarjoa yhtä hyvää suojaa kylmyydeltä kuin aikuisen linnun.

KUTISTUVA elintila 

Talvisin kiirunat kerääntyvät useamman kymmenen yksilön parviksi. Parvessa kiirunat löytävät paremmin ylänköjen niukat ravintopaikat ja pystyvät havaitsemaan helpommin niitä mahdollisesti uhkaavat pedot.

Kevättalvella kiirunakoiraat lentävät soidinlentonsa henkensä kaupalla. Koiras nousee pystysuoraan noin 20 metrin korkeudelle ja laskeutuu hitaasti äännellen takaisin maahan. Kiirunalla on soidinaikanaan valkoinen höyhenpuku ja se on silloin hyvin erottuva saalis tunturihaukalle. Soidinlennollaan koiras yrittää houkutella naaraan kumppanikseen.

Pohjoisena lajina kiiruna on erittäin altis ilmaston lämpenemisen myötä tapahtuville muutoksille. Lämpenemisen myötä kiirunan elintila kutistuu vielä nykyisestään, eikä se pysty sopeutumaan elinympäristönsä muutoksiin. Tuntureiden kanalinnut kiiruna ja riekko ovat menettäneet peräti kolme neljäsosaa kannoistaan vain reilussa kymmenessä vuodessa. Kiirunan pesimäkannaksi on arvioitu Suomessa 4 000–7 000 paria. Kiiruna ei ole ahdingossaan yksin. Saman kohtalo uhkaa muitakin paljakoilla eläviä lajeja, kuten keräkurmitsaa, kapustarintaa, pulmusta ja lapinsirkkua.

Lähteet ja lisätietoa

1/2

Pitääkö kiiruna erityisesti tunturikoivikoista?

2/2

Onko kiiruna parvilintu?

Porona tunturissa

Poro sekä sen Keski- ja Etelä-Norjassa esiintyvä villi serkku tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus) ovat tunturiluonnon avainlajeja. Ne vaikuttavat laiduntamalla voimakkaasti tunturien kasvillisuuteen ja sitä kautta koko tunturiluontoon hyönteisiä ja suurpetoja myöten. Skandinaviassa siirryttiin 1300–1400-luvuilla vähitellen villin tunturipeuran pyynnistä paimentolaisporonhoitoon. Nykyään poronhoitoa harjoitetaan Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisilla havumetsä- ja tunturialueilla. Pohjoismaissa on noin 750 000 ympärivuotista poroa. Viime vuosikymmeniä poronhoito on muuttunut ja teknistynyt huomattavasti. Muutos on jatkuvaa, ja porotalous joutuu sopeutumaan yhä tehostuvaan maankäyttöön ja lämpenevään ilmastoon.

PORO ON KESY PEURA

Peura (Rangifer tarandus) on arktisella tundralla ja pohjoisella havumetsävyöhykkeellä 14 alalajina esiintyvä hirvieläin. Peura on Rangifer-suvun ainoa laji. Pohjois-Amerikassa villeinä eläviä alalajeja nimitetään karibuiksi ja Siperiassa ja Euroopassa esiintyviä alalajeja peuroiksi. Kesytetystä peurasta käytetään nimitystä poro.

Varsinainen paimentolaisuuteen perustuva poronhoito kehittyi myöhäiskeskiajalla Keski-Ruotsin ja Norjan tunturialueilla. Suomeen Enontekiön alueelle poronhoito levisi lounaasta 1600-luvulla ja seuraavalla vuosisadalla Utsjoelle. Poronhoidon yleistyminen ja metsästys johtivat luontaisten peurojen häviämiseen pohjolasta 1800-luvulla.

PALUUMUUTTAJA

Metsäpeura vaelsi takaisin Suomeen Venäjän laajoista erämaista 1950-luvulla. Nykyään metsäpeuraa esiintyy pääosin Kuhmossa ja Pohjois-Pohjanmaalla Perhossa ja sitä on palautettu sekä Seitsemisen että Lauhanvuoren kansallispuistoihin Pirkanmaalle. Nimensä mukaan metsäpeura elää pohjoisissa havumetsissä ja soilla.

Metsästyksestä huolimatta luontainen tunturipeurakanta säilyi eteläisessä Norjassa. Kannan vähetessä se rahoitettiin vuosiksi 1902–1906. Metsästyksen uudelleen aloittamisen jälkeen kanta jälleen romahti, ja vasta metsästyksen pysyvä rajoittamien pelasti luontaisen tunturipeuran. Nykyään villin tunturipeurakannan koko on noin 25 000 yksilöä.

Tehostunut poronhoito

Viime vuosikymmenet ovat muuttaneet poroelinkeinoa entistä ammattimaisempaan suuntaan. Muiden alojen tapaan tuottavuus on tehostunut ja ala on teknistynyt ja koneistunut. Enää poroja ei koota ja paimenneta hiihtäen niin kuin menneinä aikoina vaan apuna ovat moottorikelkat, moottoripyörät, mönkijät, helikopterit ja dronet.

Poromäärien kasvun ja yleisen maankäytön muutoksen kuten turismin, rakentamisen ja energian tuotannon sekä poronhoidon tehostuminen ovat johtaneet luonnon pysyvään kulumiseen ja laitumien tilan heikkenemiseen.

Ennen poro ruokki poromiestä, nyt poromies ruokkii poroa. Tämä vanha poromiesten yleisesti käyttämä sanonta kuvaa porotutkija Mauri Niemisen mukaan hyvin tämänhetkistä suomalaista porotaloutta.

”Porojen talviseen lisäruokintaan siirtyminen on ollut suuri muutos. Siihen ryhdyttiin pakon sanelemana 1970-luvun lopulla. Nyt se on yleistä ja valitettavasti pysyvää”, toteaa porontutkija Mauri Nieminen.

Ruokinta lisää kuluja, mikä vähentää elinkeinon kannattavuutta. Lisäruokintaa ei tarvittaisi, mikäli talvilaitumien kunto olisi riittävän hyvä poromääriin nähden. Laitumien elpyminen kuitenkin edellyttäisi poromäärien ajoittaista vähentämistä sekä laidunkierron tehostamista.

”Erityisesti talvilaitumet ovat kuluneet liian suurten eläinmäärien käytössä. Suomessa poronhoitoalueen pohjoista osaa lukuun ottamatta porot laiduntavat metsissä. Laitumet ovat jatkuvassa käytössä ja köyhtyvät.”

”Talvella ravinnonsaanti vaikeutuu ja poroa on autettava selviytymään pahimman ajan yli. Lisäruokinta on muodostanut olennaiseksi osaksi elinkeinoa.”, pohtii Nieminen

Ilmastonmuutos ja poronhoidon tulevaisuuden haasteet 

Ilmastonmuutos vaikeuttaa poronhoitoa monella tapaa. Ylä-Lapissa poronhoitoa uhkaa jäätalvien yleistyminen ja poronhoitoalueen eteläosissa loisten ja kesän räkän lisääntyminen. Mikäli alkutalvella säät vaihtelevat huomattavasti pakkasen ja plusasteiden välillä, lumikerroksen pinta jäätyy kovaksi. Silloin porojen on vaikea kuopia jäkälää kovan jääkuoren alta. Jäätalvina poronomistajat joutuvat lisäämään entisestään talviruokintaa ja poroja saattaa kuolla tuhansittain kuten talvella 2020.

Ilmaston lämmetessä varpujen, putkilokasvien ja sammalten määrä lisääntyy, ja jäkälien osuus kasvillisuudessa vähenee. Tämä vähentää porojen talviravinnon saantia. Myös tunturikoivikkojen väheneminen heikentää porolaitumien tilaa.

Porojen laidunnus kuluttaa erityisesti jäkäliköitä ja karumpia luontotyyppejä. Paikoin jäkäläkankaat saattavat olla kokonaan syötyjä. Lisäksi kesäaikainen porojen tallaaminen heikentää jäkälikköjen kuntoa.

Toisaalta avainlajina porojen laidunnus hillitsee ilmastonmuutoksen aiheuttamaa tunturialueiden pensoittumista ja metsärajan nousemista paljakalle. Ravinteisilla luontotyypeillä porojen laidunnus edistää biologista monimuotoisuutta. Kyse onkin siitä, että porojen laidunnuspaine on sopiva ympäristöön nähden ja kaikkien tunturialueen luontotyyppien säilyminen kyettäisiin takaamaan.

Vielä toistaiseksi Suomessa käytössä ei ole keinoja, joilla poronomistajille korvattaisiin poromäärien vähenemisestä aiheutuvat tulonmenetys esimerkiksi metsien kohdalla METSO-ohjelman korvausten tapaan. Siinä metsänomistaja saa korvausta suojelusta aiheutuneista korvauksista. Tunturikankaita ja -koivikoita olisi myös mahdollista ennallistaa ja näin kunnostaa porojen laitumia ja tunturiluonnon tilaa.

1/2

Tarkoittaako poro ja peura samaa asiaa?

2/2

Vaikuttaako ilmastonmuutos porotalouteen positiivisesti

Vaeltajat
tunturissa

Pohjoismaalaiset ovat innokkaita retkeilemään luonnossa ympäri vuoden niin lähiluonnossa kuin kauempana sijaitsevilla kansallispuistoissa. Suomen ja Ruotsin Lappi sekä Pohjois-Norjan rannikko ovat myös ulkomaalaisten turistien suosiossa. Pohjoismaissa on runsaasti toistaan upeampia luontokohteita lyhyistä päiväreiteistä useamman sadan kilometrien vaellusreitteihin. Kokenut retkeilijä pärjää haastavimmissakin talviolosuhteissa, kunhan on vain hyvin varustautunut ja suunnistustaidot ovat hallussa. Tuntureilla sää saattaa muuttua nopeasti. Hyytävän kylmä pohjoismyrsky tai näkyvyyden peittävä hernerokkasumu saattaa yllättää kevyesti varustautuneen retkeilijän. Myös mahdollinen loukkaantuminen kannattaa aina huomioida, eikä vaativille erämaavaelluksille tulisi lähteä omin päin vaan osana kokenutta retkiseuruetta.

POHJOINEN LUONTO KUTSUU

Pohjoinen luonto kutsuu kokemaan sen monia ihmeitä. Luontoretkelle voi lähteä monin eri tavoin, pääasia on, että lähtee ulos luontoon. Luonnossa liikkuminen edistää tutkitusti terveyttä ja ehkäisee monia sairauksia. Säännöllisen liikkumisen luonnossa on havaittu vähentävän masennus-, sydän- ja verisuonitautien ja astmalääkkeiden käyttöä sekä palauttavan kehoa ja ylikuormittunutta mieltä.

Pohjoismaissa on erilaisia vaellusreittejä niin vaativuudeltaan kuin pituudeltaan. On sekä kesä- että talvireittejä ja reittejä patikointiin, hiihtovaellukseen, vesiretkeilyyn ja pyöräilyyn. Osa niistä on helppoja päiväretkiä hyvin merkattuja polkuja pitkin, kun taas toiset voivat viedä parikin viikkoa ja niillä kulkeminen edellyttää rautaista kartanlukutaitoa ja kunnon erävarustusta.

VAPAUS KULKEA

Pohjoismaissa jokamiehenoikeudet sallivat vapaan liikkumisen luonnossa, teltassa yöpymisen, tulenteon merkiftyillä paikoilla, marjastamisen ja sienestämisen. Kalastukseen tarvitaan usein erillinen lupa. Suomessa kuitenkin saa mato-ongella kalastaa useissa ei lohipitoisissa vesistöissä ja Norjan merialueilla saa kalastaa ilman lupaa. Pohjoismaissa kalastuslupien hankkiminen on helppoa ja ne saa useimmiten ostettua verkosta.

Ruoanlaitto iltahämärissä vaelluspäivän jälkeen on kokemus, jolle ei ole vertaa. Nuotiolla saa lämmön lisäksi herkulliselta maistuvaa ruokaa kurnivan mahan täytteeksi. Pidemmille reissuille kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan kalastustarvikkeet ja halsteri. Tunturijärvistä pyydystetyt kalat kypsyvät nopeasti ja vaativat vain suolaa mausteeksi. Syksyisin on mahtavaa paistaa tatteja ja kanttarelleja retkipannulla. Muutama palaa leipää ja lämmintä juomaa kruunaa makuelämyksen.

Luontovalokuvauksen harrastajille Pohjois-Norjan rannikko ja Lappi tarjoavat upeita kuvauspaikkoja. Pystysuorat mereen laskeutuvat vuoret ovat kuin muovattu maisemavalokuvasta varten, ja lumisen aavat tunturimaisemat ja tykkylumiset metsät muistuttavat satukirjan kuvia. Ruskan kirjavoimat metsät ja suojat tarjoavat henkeä salpaavaa väriloistoa.

HOUKUTTELEVAT VALOT

Pohjolan tunnetuimpia matkakohteita ovat Pallas-Ounastunturin ja Sarekin kansallispuistot, Kilpisjärven tunturit, Lofoottien saariryhmä kalastajakylineen ja Nordkapp. Niillä voi kokea Arktisille alueille ominaiset ilmiöt kuten yöttömät kesäyöt ja talviset revontulet luovat taianomaisen retkitunnelman.

Lapissa sijaitseva Pallas-Yllästunturin kansallispuisto on Suomen suosituin kansallispuisto. Suosio perustuu laajoihin tunturi- ja havumetsämaisemiin, monipuoliseen polku- ja latuverkostoon, siisteyteen, turvallisuuteen ja hyviin palveluihin. Pallas-Yllästunturin kansallispuisto sopii hyvin vaeltamisen harjoitteluun. Pallastunturien maisema on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.

Pohjois-Ruotsissa sijaitseva Sarekin kansallispuisto muodostavat yhdessä Padjelanta ja Stora Sjöfallet kansallispuistojen kanssa Euroopan suurimman ja vanhimman luonnonpuistoalueen. Sarekin pinta-ala on melkein 2000 km² ja alueella on noin sata jäätikköä. Kansallispuisto on tunnettu eristyneisyydestään ja korkeista jyrkkärinteisistä vuoristaan. Sarekin on erittäin suosittu vaelluskohde, mutta sitä ei suositella aloittelijoille maaston vaativuuden johdosta.

MAAILMAN LAIDALLA

Pohjois-Norjan rannikon syvät vuonot, jylhät vuoret ja aava meri puhuttelevat matkailijaa. Jylhät Lyngenin Alpit sijaitsevat Tromssan itäpuolen niemialueella. Sen kauniit luonnonrinteet ovat talvisin vapaalaskijoiden suosiossa. Kesällä Lyngen puolestaan tarjoaa upean vaellusmaaston merinäkymin, ja siellä voi kokea eksoottisen jäätikköretken tai käynnin syvän sinisellä Blåvatnet-jäätikköjärvellä.

Manner-Euroopan pohjoisin kolkka Nordkapp sijaitsee Barentsinmeren reunalla. Nordkapp on tunnettu korkeasta pystysuorasta kallionkielekkeestä, josta avautuu huikaiseva näkymä rannattomalle Jäämerelle. Se on erityisen suosittu kohde keskiyön auringon ihailuun ja hyvällä onnella merellä voi nähdä lahti- ja ryhävalaita ruokailemassa. Pohjois-Norjan rannikko on kuin oma maailmansa maailman laidalla.

Lähteet ja lisätietoa

1/2

Onko luonnossa liikkumisella positiivisia terveysvaikutuksia?

2/2

Saako jokaisenoikeudella kalastaa missä vain?

Tenojokisuu
muutoksen
kourissa

Suomesta Norjan kautta Jäämereen laskevan Tenojoen jokisuussa sijaitsee pitkä, kaareva ja kapea dyynimainen niemenkärki Høyholmen. Ainutlaatuisen suolaniitty- ja matalan suistoluonnon johdosta dyynit on rahoitettu Tanamunningenin suojelualueeksi. Hiekkadyyneillä kasvaa monia erikoisia merellisiä ja mantereisiä kasveja. Laskuveden aikaa dyynejä reunustavilla marskialuilla voi nähdä lepäilevän ja ruokailevan satoja muuttavia kahlaajia kuten sirrejä ja vikloja sekä vesilintuja. Høyholmenin dyynit ovat jatkuvassa muutoksessa. Tuulen ja veden eroosio vaihtaa suiston hiekkasärkkien paikkaa ja romahduttaa rantavehnän peittämiä dyynejä meren hiekkasärkiksi.

Rauhoitetut dyynit

Tenonjokisuulle on tuhansien vuosien aikana muodostunut alava jokisuistodelta laajoine hiekkasärkkineen. Aikojen saatossa Tenojoki on kuljettanut suuria määriä hienoa hiekkaa Tenonvuonoon, johon on muodostunut useita kilometrejä pitkä kaareva dyynimainen särkkä Høyholmen.

Syrjäisen sijainnin takia Tenonjokisuu on säilyttänyt luonnontilansa eikä sinne ole rakennettu taloja ja laitureita muutamia varastoja lukuun ottamatta. Suiston luonnonarvojen turvaamiseksi dyynit rahoitettiin Tanamunningenin suojelualueeksi vuonna 1991.

ELävä Høyholmen

Høyholmenin koko vaihtelee melkoisesti nousu- ja laskuveden myötä. Nousuveden aikaan ainoastaan särkän dyyniosuus, johon on rakennettu Høyholmenin kärkeen vievä tie, on veden pinnan yläpuolella. Laskuveden aikaan paljastuvat laajat vedenalaiset hiekkasärkät ja dyynialueita reunustavat marskialueet ja suolaniityt. Niillä kasvaa monenlaisia rantavyöhykkeen kasveja kuten merisinappia, rohtokuirimoa ja meriratamoa. Ne ovat etenkin muuttoaikoina keväisin ja syksyisin kahlaajien, sorsien ja hanhien suosiossa. Kesäisin dyyneillä pesii niittykirvisiä, meriharakoita ja merihanhia mutta niillä näkee saalistelevan merikotkia, muuttohaukkoja ja suopöllöjä. Myös merikihut viihtyvät dyyneillä alueen runsaan lokkikannan johdosta.

Tenonjokisuun dyynialue elää vuodenaikojen ja vuosien mukaan. Tuuli, kevättulvat ja vuorovesi muuttavat jokisuun hiekkasäkkiä. Osa hiekkasärkistä katoaa, tai ne vaihtavat paikkaa. Joinakin vuosina erityisen voimakas kevättulva tai myrsky saattaa jopa syödä dyynialueen monivuotisen ja kasvien peittämän dyynin osaksi merta. Høyholmen dyynialueen turvaamiseksi sen pohjoisrantaa ja hiekkatietä on suojattu kivipenkereellä.

Bongauspaikka

Tenojoen kevättulvat kuljettavat ravinteita ja humuspitoista maaperää Høyholmenin hiekkasärkille ja rantaniityille. Dyynien kasvit ja rantavesien eläinplanktonit hyötyvät vuotuisesta ravinnelisäyksestä. Suistossa voi nähdä satoja isokoskeloita ja tuhansia lokkeja kalastamassa rantaveteen ruokailemaan saapuneita sillejä ja villakuoreita. Runsaan kalakannan takia suistossa elää noin 50 yksilön kirjohyljepopulaatio. Kirjohylkeet paistattelevan suurena ryhmän päivää hiekkasärkillä laskuveden aikaan. Toisinaan yksittäinen kirjohylje saattaa nousta ylös Tenojokea aina Suomeen saakka.

Høyholmenin dyyneillä kasvaa niin merellisiä kuin sisämaan paahdeympäristön kasveja. Merinätkelmä ja rantavehnä kasvavat dyynien merenpuoleisilla alueilla. Sen sijaan suojaisimmissa mantereen puoleisilla kasvupaikoillaa rehottaa tenonjokiajuruohoa ja arktisilla alueilla tavattavaa monivuotista kohokkikasvia jäämerentähtimöä. Sen arvellaan kadonneen Suomesta, joten Høyholmenin dyynit ovat hyvä paikka tuon siron kauniin kasvin bongaamiseen.

Lähteet ja lisätietoa

Onko Tenonjokisuun dyynialue, Høyholmen, suojelualuetta?

Erikoisuu­tena tenon­ajuruoho

Tenonajuruoho (Thymus serpyllum tanaënsis) on yksi Tenojoen alueella kasvavista erikoisista kasveista. Heleän kaunis puolivarpu kasvaa Tenojoen hiekkaisilla jokitörmillä, ja on kangasajuruohon pohjoinen alalaji. Sitä myös kutsutaan Tenon tinjamiksi, sillä kasvia käytetään aromaattisen tuoksun vuoksi mausteena. Tenonajuruohon arvellaan levittäytyneen Tenonjoenlaaksoon jääkauden jälkeisellä lämpökaudella. Muita alueella kasvavia harvinaisempia kasveja ovat pulskaneilikka, ruijanruoholaukka, tuoksualvejuuri ja pensaskanerva.

VAalean­punainen kukkija

Kangasajuruoho (Thymus serpyllum) on monivuotinen matala puolivarpu, joka kasvaa paahteisilla ja niukkaravinteisilla kedoilla, karuilla harjumetsäkankailla, hiekkarannoilla ja jokien törmillä. Sen tieteellinen lajinimi serpens viittaa kasvin suikertavaan ja maanläheiseen kasvutapaan. Kangasajuruoho kukkii heinä-elokuussa vaaleanpunaisin ja tuoksuvin kukin.

Kangasajuruohon arvellaan levinneen Suomeen jääkauden jälkeisellä Ancylus-kaudella reilut 8000 vuotta sitten. Lämpimät ilmasto-olo suhteet olivat otollista aikaa monien kasvien leviämiselle jäästä paljastuneelle maalle. Monien harju- ja hietikkokasvin nykylevinneisyys onkin jäänne viimeisen jääkauden jälkeisten lämpökausien laajemmasta levinneisyydestä, jolloin kuusi ei vielä ollut saapunut alueelle.

taikavoimia

Kangasajuruohoa luonnehditaan paahdeympäristöjen avainlajiksi, sillä se on monille hyönteisille tärkeä ravintokasvi. Kangasajuruoho on harjusinisiiven ja muurahaissinisiiven toukkien ravinnonlähde, sillä nuo perhoset munivat ainoastaan kangasajuruohon kukkiin ja toukat syövät vain ajuruohoa. Kasvia käyttävät ravinnokseen myös ketosinisiiven ja kangassinisiiven toukat. Kangasajuruoho on siis tärkeä elinympäristö monelle uhanalaiselle hyönteiselle.

Kangasajuruoho on hyvä hunajakasvi, ja sitä käytetään mausteena monissa ruoissa timjamin asemesta. Ihminen on käyttänyt ajuruohoa monella tapaa esimerkiksi yskänlääkkeenä, yrttinä morsiamen houkutteluun tai paholaisten karkottamiseen. Kasvin voima perustunee ajuruohon miellyttävään aromaattiseen tuoksuun.

Suomessa kangasajuruohosta tavataan kahta alalajia. Eteläinen harjuajuruoho (ssp. serpyllum) kasvaa eri puolilla eteläistä ja keskistä Suomea Länsirannikolta Pohjois-Karjalaan. Pohjoinen tenonajuruoho (ssp. tanaënsis) puolestaan kasvaa Inarin Lapissa Tenojoen varrella sekä Kuusamon hiekkaisilla jokitörmillä. Tenonajuruoholla on hieman leveämmät, kielimäiset lehdet ja kookkaammat kukat kuin eteläisellä alalajilla.

Lajirikas teno

Tenojokivarrella kasvaa myös muita alueelle ominaisia kasveja kuten keminpikkuängelmä, pensaskanerva, ruijanruoholaukka, tenonsuolaheinä ja tuoksualvejuuri. Utsjoella kasvaa harvinainen pulskaneilikka. Se kukkii kauniisti heinä-elokuussa jokien hiekka- ja sorarannoilla sekä kyläkedoilla. Vaaleansinipunaiset pitkäperäiset ja tuoksuvat kukat ovat kapealiuskaiset.

Toinen kauniisti kukkiva kasvi Utsjoen kyläkedoilla ja rannoilla on ruijanruoholaukka. Osa esiintymistä on kalastuspaikoilla ja lähellä asutusta kuten Kirkkotupien luona Kenesjärven länsirannalla. Huonona kilpailija sen säilyminen edellyttää kyläketojen säännöllistä niittämistä ja ranta-alueiden pitämistä avoimena – heinittyminen on nimittäin suurin uhka tälle avoimien kasvupaikkojen lajille.

Harvinaisuuksia

Erittäin harvinaisen tuoksualvejuuren arktinen levinneisyysalue on laaja ulottuen lähes yhtenäisenä Uralilta Siperian poikki Japaniin, Pohjois-Amerikan pohjoisosiin ja Grönlantiin. Euroopassa tuoksualvejuurta kasvaa vain Uralilla ja Utsjoella. Enimmät esiintymät ovat Kevon luonnonpuistossa kalliopahdoilla ja rakkakivikoissa. Tuoksun voi tuntea vain läheltä nuuhkaisemalla.

Pensaskanervan levinneisyysalue on laikuittainen. Sitä tavataan Keski-Aasiassa, Euroopassa Pyreneillä ja Alpeilla ja niiden lähialueilla sekä Keski-Ruotsissa ja Keski- ja Pohjois-Norjassa. Suomessa pensaskanervaa kasvaa vain kahdessa paikassa Utsjoella Pulmankijärven ympäristössä.

Pensaskanerva on paljon valoa vaativa pioneerikasvi, joka kasvaa tyypillisesti jokien sora- ja hiekkarannoilla. Laji leviää tehokkaasti kasvittomille sorarannoille. Toisinaan lajia tavataan hiekkaisilla tienvarsilla ja sorakuopissa.

Lähteet ja lisätietoa

1/2

Onko kangasajuruoholla erityisiä taikavoimia?

2/2

Onko tuoksualvejuuri harvinainen kasvi?

Tornionjoen
kukoistava
rantaluonto

Tornionjoen rannat ovat reheviä kasvupaikkoja, vaikka alueen ilmasto onkin lähes arktinen. Itämeri lämmittää eteläistä Tornionjokilaaksoa, minne jokivesi on jääkauden jälkeisten tuhansien vuosien saatossa kuljettanut ravinteikasta maaperää. Tornionjoen rannoilla ja laajoilla tulvaniittyalueilla tavataan monia typensuosijakasveja kuten maitohorsmaa ja mesiangervoa sekä useita pajulajeja. Tornionjoki on yksi Suomen harvoista joista, joiden varrella kasvaa harvinaista jokipajua. Paju viihtyy tulvien ja jäiden avoimina pitämillä joenrannoilla ja paljailla sedimenttikerrostumilla.

Rajalla virtaa joki

Tornionjoki on Pohjois-Ruotsin ja -Suomen yksi pääjoista. Se virtaa maidemme rajalla. Meänkielellä kutsuttu Tornionväylä on 510 kilometriä pitkä ja se saa alkunsa Ruotsin puolella Kiirunan kunnassa sijaitsevasta Torniojärvestä. Torniojärvestä lähtee usean järven ja virtaosuuden muodostama Tornionjoen järviketjun muodostama yläjuoksu. Tornionjokeen laskee myös useita sivujokia kuten Lainiojoki, Muonionjoki, Tengeliönjoki ja Könkämäeno, joka saa alkunsa Kilpisjärvestä. Tornionjoki laskee Itämereen Perämeren pohjukassa Tornion ja Haaparannan kaupunkien välistä.

Tornionjoen vesistön valuma-alueen pinta-ala on 40 240 neliökilometriä, josta 63 prosenttia Ruotsin ja 36 prosenttia Suomen puolella sekä prosentti Norjassa. Alueen ilmasto on pääasiassa arktinen, mutta joen pohjois-eteläsuuntaisesta pituudestaan johtuen olosuhteissa on suurta vaihtelua. Pohjalahden pohjukassa alajuoksulla Itämeri lämmittää ja vuoden keskilämpötila on keskimäärin 0–1 °C, kun Kilpisjärvellä se on pysyvästi pakkasen puolella -2,6 °C. Tornionjoen alueen merkittävin vuodenaika on talvi, joka kestää noin 6 kuukautta ja lumi- ja jääpeitteinen aika peräti 7 kuukautta.

Vasikkavuoma on Pohjois-Euroopan suurin luonnonniitty

Ruotsissa aivan Tornionjoen kupeessa sijaitseva Vasikkavuoma syntyi alun perin majavien patoamasta järvestä. Ihminen alkoi hyödyntää 250 hehtaarin vuomaa tiettävästi 1600-luvulla tehden siitä valtavan suuren niityn: ”Elämä oli hyvää, lohta oli väylässä ja karjalle saatiin ruokaa.”

Rehevältä niityltä saatiin runsaasti karjan ja hevosten rehua kortteiden ja heinien muodossa. Niitä kuivattiin ja säilytettiin vuomaan rakennetuissa 279 ladossa. Vasikkavuomaa voikin pitää latojen paratiisina.

Maatalouden rakennemuutoksen seurauksena vuoman niittäminen lopetettiin 1950-luvulla. Siitä alkoi vähitellen latojen rappeutuminen ja niityn umpeenkasvu. Pajukot valtasivat alaa ja niittykasvillisuus taantui. Ilman vuonna 1997 aloitettua niityn ja latojen kunnostamista olisi menetetty arvokasta pohjoista kulttuuriperintöä ja niittyluontoa. Vasikkavuomasta tuli luonnonpuisto vuonna 1999.

Nykyään Vasikkavuomassa on 79 kunnostettua latoa, pitkospuut, lintutorni ja tulentekopaikkoja. Vasikkavuomassa vierailee yli 10 000 matkailijaa vuosittain. Niittyä hoidetaan niittämällä ja pajukoita raivaamalla. Niityllä pesii kurkia, pikkukuoveja ja niittykirvisiä. Muuttoaikoina keväällä ja syksyllä sinne kerääntyy ruokailemaan ja levähtämään laulujoutsenia, hanhia, sorsia ja kahlaajia.

Harvinaisten lajien koti

Tornionjoen varsille on viimeisimmän jääkauden jälkeisten tuhansien vuosien aikana syntynyt laajoja tulvaniittyalueita. Jokivesi on kuljettanut mukanaan hiekkaa, hiesua ja muita maa-aineksia, jotka ovat vähitellen kerrostuneet jokiuomien rannoille ja suistoihin.

Tulvaniittyjen korkeilla, kuivilla harjanteilla kasvaa monipuolinen kuivien niittyjen kasvillisuus. Näiltä paikoilta voi tavata silmälläpidettäviksi ja uhanalaisiksi luokiteltuja pieniä saniaisia, noidanlukkoja, erityisesti ketonoidanlukkoa. Perämeren saarten kuivilla kedoilla tavataan lisäksi uhanalaista, vaarantuneeksi luokiteltua pohjannoidanlukkoa.

Tornionjoen varren kasvillisuus on kalkkipitoisen kallioperän vuoksi monipuolinen ja rehevä. Alueella tavataan monia Suomessa harvinaisia kasvilajeja, kuten kämmeköistä neidonkenkää ja tikankonttia.

Lähteet ja lisätietoa

Saako Tornionjoki alkunsa Norjan puolelta?

Kukkolan-kosken
perinteinen
kalastus-
kulttuuri

Kalastuskulttuuri on Kukkolankoskella satoja vuosia vanha, ja se on jatkunut elinvoimaisena aina nykypäiviin asti. Siikaa ja lohta Tornionjoesta on pyydetty ainakin 1400-luvulta lähtien. Kukkolankoski on Euroopan suurin vapaana virtaava koski, ja Tornionjoen vaelluskalakannat ovat viime vuosikymmeninä elpyneet suojelun johdosta. Kukkolankoskella kalastetaan pääosin lippoamalla, joka on vuosisatoja vanha kalastusmuoto. Lippoamista käytetään pääosin siian pyytämiseen. Lippo on pitkän varren päässä oleva haavi, jota kuljetetaan myötävirtaan pohjan muotojen mukaisesti. Pyynti perustuu kalan kulkureittien tuntemiseen. Kalan liikkeet välittyvät lipon varren kautta herkkäsormiselle lippoajalle, joka nostaa haaviin joutuneen kalan rannalle. Tosinaan lippihaaviin saattaa eksyä lohikin.

Rajan molemmin puolin

Kukkolankoski on Tornionjoen kuuluisin ja Euroopan suurin valjastamaton koski. Se on 3 500 metriä pitkä ja kosken putoamiskorkeus on kaikkiaan 13,5 metriä. Koski sijaitsee Torniossa, Kukkolan kylässä noin 14 kilometriä Tornion keskustasta pohjoiseen. Kukkolankosken rantojen kylä jakautuu kosken vastakkaisiin puoliin Suomeen ja Ruotsiin. Molemmilla puolilla jokea puhutaan yhteistä meänkieltä.

Kukkolankosken Ruotsin puoleisella rannalla edistetään matkailua ja vaalitaan perineteistä myllykulttuuria. Sen sijaan suomalainen kyläyhteisö on keskittynyt historiallisen kalastuskulttuurin, lippoamisen ylläpitämiseen.

Lipolla kalastaminen

Lippoaminen on vuosisatoja vanha kalastusmuoto, jota käytetään pääosin siian ja myös lohen pyytämiseen. Lippo on pitkän varren päässä oleva pussimainen verkko eli tavallaan haavi. Lippoa kuljetetaan myötävirtaan pohjan muotojen mukaisesti. Pyytäminen perustuu kalan kulkureittien ja myös lepopaikkojen tuntemiseen. Veden alle ei näe, vaan siika tai lohi pitää ohjata lippoon kalastajan käsituntuman perusteella. Lippoa kuljetetaan pehmeästi virrassa kiviä ja pohjaa mukaillen, ja kalan liikkeet välittyvät lipon varren kautta herkkäsormiselle lippoajalle. Perinteisesti sanotaan, että lippo on käden jatke.

Lippoaminen tapahtuu veden korkeudesta riippuen rantakivien päällä seisten tai tarkoitusta varten rakennetuilta laitureilta eli krenkuilta. Krenkut mahdollistavat kalastamisen myös keskemmällä jokea.

Siian kulku muuttuu vedenkorkeuden ja virran liikkeen vaihtelun myötä. Lippoaja pitää tietää, miten kala käyttäytyy eri tilanteissa ja vaihtaa paikkaa kalan kulun mukaan. Kukkolankoskella on käytössä vuosisatojen aikana vakiintuneita lippopaikkoja, joiden perinteiset nimitykset siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Lohijoki

Vapaana virtaava Tornionjoki on Itämeren alueen suurin joki, jossa on luontaiset lohi- meritaimen- ja vaellussiikakannat. Tornionjoki on yksi suurimmista säilyneistä Itämeren atlantinlohen kutujoista.

Tornionjoen lohikanta heikentyi yhdessä muiden Pohjanlahden lohikantojen kanssa viime vuosisadalla. Liikakalastus Itämerellä vähensi kutulohien määrää niin paljon, että lohenpoikasia syntyi vuosi vuodelta yhä pienempiä määriä. Lohikanta oli heikoimmillaan 1980-luvulla.

Kalastuksen säätelyn vähitellen tiukentuessa M74-oireyhtymän aiheuttama poikaskuolleisuus kuitenkin hidastutti lohikannan elpymistä. Lohikantaa tuettiin vuosia lohenpoikasten tuki-istutuksilla, kunnes 2000-luvulla luonnonpoikasten määrät kasvoivat yli miljoonaan vaelluspoikaseen.

Tornionjoessa on vuodesta 2009 lähtien seurattu kaikuluotauksella jokeen nousseiden lohien määriä. Ylävirtaan uivien lohien määrä on vuosittain vaihdellut 17 200–100 200 kalaan. Tutkimuksissa on havaittu, että aikaisin alkukesästä alkavan kutuvaellus merkitsee yleensä suurempaa kutuvaellukselle saapuvien yksilöiden määrää. Vaikka lämpenevä ilmasto-olosuhteet saattavat heikentää lohien elinolosuhteita, näyttää Torninjoen lohen tulevaisuus lupaavalta. Merialueen lisääntyvä käyttö, kuten laajojen tuulivoimapuistojen rakentaminen Suomen ja Ruotsin puolelle koko Pohjanlahden alueelle, voi kuitenkin tulevaisuudessa uhata Tornionjokeen nousevien vaelluskalojen kantoja.

Tarina: Lippoajat

”Keskikesä on siiantulon aikaa. Parhaat saaliit saadaan tavallisesti Jaakon ja Laurin päivien välisenä aikana heinä-elokuussa. Joka ilta seitsemäksi kerääntyy kyläläisiä ja vieraita kalakentälle seuraamaan perinteistä saaliinjakoa.

Kylmään kala-aittaan kerätty saalis tuodaan jakoa varten kentälle. Ensiksi jaetaan lippomiesten kalat. Vuorossa olleet viisi pyyntimiestä saavat kukin valita itselleen lippokalan ja jos joku heistä on saanut lohen, hän ottaa tietenkin sen.

Vuoron aikana ei ole otettu kalaa ruoaksi, joten kukin saa valita itselleen yhden ruokalan. Sen jälkeen erotellaan lippomiesten palkka eli lööna viiteen yhtä suureen kasaan, joihin kuhunkin tulee reilu kymmenen kiloa siikoja. Kasat arvotaan siten, että joku sivullinen, usein lapsi jakaa lippomiesten antamat merkit laatikoihin. Niiden mukaan kukin ottaa merkkinsä osoittaman osuuden.” Ote Eero Naskalin kuvauksesta siian lippoaminen.

1/2

Onko lippoaminen kalastusmuoto?

2/2

Onko Kukkolankoski Euroopan suurin, valjastamaton koski?

Vieras­lajista pysyväksi kannaksi?

Kyttyrälohi (Oncorhynchus gorbuscha) on Tyynenmeren pohjoisosista kotoisin oleva vieraslaji, jonka venäläiset istuttivat Barentsin alueelle 1950–1990-luvulla. Lajilla esiintyy parittomina ja parillisina vuosina kutemaan nousevia kantoja, joista Barentsin alueella tavataan lähinnä parittomien vuosien kantaa. Lajin määrä kääntyi räjähdysmäiseen kasvuun vuosina 2017–2021. Kyttyrälohen epäillään uhkaavan Barentsinmereen laskevien jokien alkuperäisten vaelluskalakantojen hyvinvointia, mutta asiasta on toistaiseksi vähän tutkimustietoa. Kyttyrälohen arvioidaan hyötyvän ilmaston lämpenemisestä sen uudella levinneisyysalueella.

Vieraita pohjois-amerikasta

Vieraslaji kyttyrälohi (Oncorhynchus gorbuscha) on kotoisin Tyynenmeren pohjoisosista Pohjois-Amerikasta ja Aasiasta. Se on Tyynenmeren lohilajeista runsaslukuisin sekä sopeutunut kutemaan ja kasvamaan hyvin monenlaisissa jokiympäristöissä. Kyttyrälohen nimi tulee ennen kutua koiraalle kehittyvästä kookkaasta kyttyrästä. Kyttyrälohi kasvaa noin 1,5–2 kilon painoiseksi.

Kyttyrälohi on vaelluskala, jonka lisääntyminen tapahtuu joessa ja varsinainen kasvuvaihe meressä. Kyttyrälohen elinkierto on vain kaksi vuotta ja lajilla esiintyy parittomina ja parillisina vuosina kutemaan nousevia kantoja. Sen kutuaika on heinä-syyskuussa ja pienet poikaset vaeltavat mereen jo ensimmäisenä kesänään 4–5 cm mittaisina.

Atlantin lohesta poiketen kyttyrälohi kuolee kudun jälkeen. Ennen kuolemaa kyytyrälohi alkaa pahasti rapistumaa, jolloin kalan väritys ja ulkomuoto muuttuu melkoisesti. Kyttyrälohen hopeinen väristys muuttuu tummaksi, kala iho halkeilee ja koiraille kasvaa suuri kyttyrä. Kuolevien kalojen arvellaan tulevaisuudessa rehevöittävän jokia kalamassan hajotessa matalassa vedessä.

Kanta laajenee

Venäläiset ovat istuttaneet kyttyrälohta Itämereen, Vienanmereen ja Muurmannin rannikolle 1950-luvulta lähtien. Siitä on toivottu uutta kaupallisesti hyödynnettävää lajia kuningasravun tavoin.

Barentsinmerelle sen kotouttaminen onnistui uudella kyttyrälohikannalla 1980-luvulla. Istutuksilla onkin onnistuttu synnyttämään luonnossa lisääntyviä parittomien vuosien kantoja erityisesti Vienanmereen laskeviin jokiin. Niistä kyttyrälohi on viime vuosina vauhdilla levinnyt länteen Teno- ja Näätämöjokeen sekä etelään Etelä-Norjaan ja jopa Skotlantia myöten.

Levinneisyysalueen räjähdysmäinen laajaneminen Pohjois-Atlantilla ja kyttyrälohimäärien voimakas kasvu alkoi vuonna 2017. Kasvukäyrä kiihtyi vuonna 2021. Tenojokeen arvioitiin ennen vuotta 2017 nousseen vain muutamia satoja kyttyrälohia vuodessa. Sen sijaan vuonna 2017 niitä arvioitiin nousseen noin 5 000 ja vuonna 2021 peräti noin 50 000 lohta. Kyttyrälohen runsastuminen Tenossa on ollut suorastaan räjähdysmäinen.

Voittaako valloittaja?

Atlantinlohen elämänkierto on kyttyrälohta huomattavasti hitaampi ja monimutkaisempi. Tenossa atlantinlohi viettää joessa keskimäärin neljä poikasvuotta ja lähtee mereen 17 senttimetrin pituisena. Vaelluspoikaset tekevät laajan syönnösvaelluksen Pohjois-Atlantilla aina Grönlannin itärannikolle saakka. Synnyinjokeensa ne palaavat lisääntymään noin 2–5 merellä vietetyn vuoden jälkeen. Yhden kutuvuoden jälkeläisiä voi siis osallistua jopa kymmenen eri vuoden kutuun.

Tenojoen lohen kanta on heikentynyt voimakkaasti, ja vuonna 2021 kaikuluotauksella havaittiin Tenojokeen nousevan yli puolet vähemmän lohia kuin muutamaa vuotta aikaisemmin. Syitä lohikatoon ei tiedetä, mutta vaelluspoikasten olosuhteet Pohjois-Atlantilla ovat muuttuneet. Meriveden lämpötila ja happamuus ovat nousseet ilmastonmuutoksen johdosta. Lohenpoikasille on tarjolla vähemmän ravintoa ja niiden merikasvu on hidastunut ja eloonjäänti on heikentynyt. Tenojoen lohen suojelemiseksi laji on nyt ollut kokonaan rauhoitettu kalastukselta monena vuonna. Tavoitteena on saada Tenojen lohikanta elpymään Tornionjoen lohen tavoin.

Kyttyrälohi­pato ei toiminut

Tenojoessa kyttyrälohta on jo enemmän kuin atlantinlohta. Luonnonvarakeskuksen tutkija Panu Orell arvelee, että aggressiivinen kyttyrälohi voi häiritä luonnonlohen lisääntymistä. Tosin lohien välisestä kilpailusta on olemassa vielä vain vähän tutkittua tietoa. Ainakaan toistaiseksi Venäjän puolella Vienanmeren joissa kyttyrälohi ei ole heikentänyt atlantinlohen elinolosuhteita. Tutkijan mukaan tilannetta helpottaa se, että kyttyrälohi kutee jo elokuussa, kun atlantinlohi vasta myöhään syksyllä. Aikataulueron ansiosta vieraslaji ei tuhoa luonnonlohen kutua.

Kalantutkijat katsovat, että ihminen ei voi enää estää kyttyrälohen voittokulkua Pohjois-Atlantilla. Norjalaisilla on kuitenkin tavoitteena hävittää kyttyrälohi Tenosta. Kesällä 2023 norjalaiset rakensivat Tenon kylän kohdalle kyttyrälohipadon. Sen avulla oli tarkoitus poistaa kaikki Tenoon nousevat kyttyrälohet ja antlantinlohet oli tarkoitus vapauttaa takaisin jokeen jatkamaan kutuvaellustaan.

Pienemmissä lohijoissa kyttyrälohipato on toiminut hyvin ja sen avulla on voitu poistaa jokeen pyrkivät kyttyrälohet. Myös nuottaamalla kyttyrälohta voidaan kalastaa tehokkaasti. Tenossa kyttyrälohipato ei kuitenkaan ole toiminut toivotulla tavalla. Suuri osa, yli 100 000 kyttyrälohta on päässyt padosta läpi eivätkä padon saalismäärät, vajaat 80 000 kalaa ole olleet toivotulla tasolla.

Pato on kuitenkin osittain hidastanut atlantinlohen nousua Tenoon ja sen sivujokiin. Padon arvellaan olevan väärässä paikassa ja se jostain syystä pelottaa atlantinlohta eivätkä ne ole pyrkineet nousemaan padon pyyntiaukon lävitse ylemmäksi jokeen. Atlantinlohet kerääntyivät padon alapuoliseen syvänteeseen, ja ne lähtivät nousemaan ylemmäs jokeen vasta kun patoon avattiin kulkuaukkoja.

Atlantinlohien nousuun saattaa vaikuttaa myös se, että kesällä 2023 vedenpinta Tenossa oli erityisen alhaalla. Lohet nousevat huonommin jokiin silloin kun niissä on vähemmän vettä. Nähtäväksi jää miten kyttyrälohen torjunta Tenossa tulee onnistumaan ja miten se vaikuttaa atlantinlohen kantoihin.

Kiistanalainen ruokakala

Venäläiset istuttivat kyttyrälohen Kuolan niemimaan jokiin alun perin uudeksi talouskalaksi. Se on maukas ruokakala, kunhan se pyydetään merestä tai nousuvaiheen alkuvaiheessa. Silloin kyttyrälohen liha on kirkkaan punaista, vähärasvaista ja raudunlihan makuista. Kyttyrälohi sopii hyvin suola- ja savukalaksi sekä pannulle paistettavaksi.

Kyttyrälohen kalastaminen merestä tai joesta on mukavaa. Se iskee hanakasti kirkkaanvärisiin uistimiin ja antaa kevyillä kalastusvälineillä kunnon vastustuksen. Vielä toistaiseksi kyttyrälohen kalastuksen tuomaa arvoa ei ole hyödynnetty, sillä haitallisena vieraslajina kyttyrälohesta pyritään pääsemään eroon. Kyttyrälohen poistossa ei myöskään ole huomioitu vapaa-ajan kalastajien mahdollisuutta kalastaa ei toivottua kalaa. Sitä olisi myös mahdollista hyödyntää taloudellisesti esimerkiksi nuottaamalla kyttyrälohia nousun alkuvaiheessa, kun kalan liha on vielä ensiluokkaista.

Vaikka vielä on liian aikaista tehdä luotettavia ennusteista, mihin suuntaan kyttyrälohitilanne kehittyy Barentsin meressä, kalantutkijoiden arvioiden mukaan on todennäköistä, että kyttyrälohi on tullut jäädäkseen. Vähenemisen sijasta kyttyrälohi näyttää leviävän etelää Pohjanmerelle ja jopa Itämerelle. Kyttyrälohen osalta olisikin järkevintä eri tahojen kanssa yhdessä työstää sopeutumisstrategia. Siinä kyttyrälohen aiheuttamat haitat tulisi pyrkiä minimoimaan ja hyödyt täysimääräisesti hyödyntämään.

1/3

Onko kyttyrälohi uhanalainen laji?

2/3

Voiko kyttyrälohta käyttää ravintona?

3/3

Onko kyttyrälohella vaikutusta Tenojolla olevaan Atlantin loheen?

Ahnas petokala on kalastajan onni

Turskaa (Gadus morhua) tavataan kylmillä merialueilla Pohjois-Atlantin molemmin puolin, Pohjanmerellä, Barentsinmerellä sekä Itämerellä. Pohjan tuntumassa elävä turska on ahnas petokala, joka syö simpukoita, pohjaeläimiä, rapuja ja kaloja kuten silliä ja villakuoretta. Pohjois-Atlantin turskat elävät avomerellä yleensä 100–300 metrin syvyydessä ja rannikon tuntumassa. Turskat vaeltavat kutemaan Lofooteille kevättalvella maalis-huhtikuussa. Vapaasti kelluvan turskan mäti kehittyy noin kahden viikon ajan ja syntyvät poikaset tekevät syönnösvaelluksen pohjoiselle Barentsinmerelle ensimmäisen kesän aikana. Turska on yksi Pohjolan tärkeimpiä saaliskaloja, ja monet sen kannoista kuten Itämeren ja Pohjanmeren populaatiot vasta toipuvat ylikalastuksen aiheuttamasta kantojen romahduksesta. Kalastuksen säätely ja ajoittainen rajoittaminen ovat mahdollistaneet turskakantojen toipumisen.

kannibaali

Turska on yleinen pohjakala kylmillä merialueilla Pohjois-Atlantilla, Pohjanmerellä ja Itämeren eteläosissa. Sitä tavataan Pohjois-Amerikan itärannikolta Grönlantiin ja Huppuvuorille sekä Barentsinmerelle aina Novaja Zemljalle saakka.

Turska on kookas ja ahnas petokala. Se voi elää jopa 25 vuotta ja normaalisti se kasvaa reilun metrin pituiseksi ja noin 5–15 kilon painoiseksi. Suurimmat turskat voivat painaa jopa 30–50 kiloa. Turska syö kaikkea pohjan tuntumassa elävää kuten simpukoita, monisukasmatoja ja niveljalkaisia kuten katkoja, kilkkejä ja taskurapuja, sekä kaloja, pääosin silliä ja villakuoretta, joita se saattaa saalistaa välivedestä ja jopa pinnan tuntumasta. Turska on kannibaali, joten pikkuturskien on syytä varoa kookkaita lajitovereitaan.

Pohjois-Atlantin turskapopulaatiot ovat jakautunut alueellisiin lisääntymiskantoihin. Tärkeimmät kannat Euroopassa ovat Norjan Barentsinmeren kanta ja Islannin kanta. Kevättalvella maalis-huhtikuussa tuskat kokoontuvat yhteisille kutualueille kuten Lofooteille. Kutuaikana turskat liikkuvat suurissa parvissa, ja kutu tapahtuu yleensä pohjan tuntumassa. Turska laskee mädin useassa erillisessä erässä. Kookas naaras voi tuottaa miljoonia pieniä ja pohjan tuntumassa kelluvia mätimunia. Poikaset kuoriutuvat noin kahdessa viikossa. Poikaset lähtevät syönnösvaellukselle kohti pohjoisia merialueita.

elpyvä kanta

Tuoreissa tutkimuksissa pohjoisen Jäämeren on havaittu lämpenevän neljä kertaan nopeammin kuin maapallon keskimäärin. Jäämeren lämpeneminen ja turskakannan elpyminen vuoksi turska hakeutuu yhä laajemmalle alueelle pohjoiseen ja itään Venäjän Pohjoisrannikolle.

Barentsinmeren kalakannat romahtivat Norjan, Venäjän ja EU:n kalastuslaivaston ylikalastuksen vuoksi 1990-luvulla. Tiukat kalastusrajoitukset ovat kuitenkin johtaneet turskakannan elpymiseen. Norjan- ja Barentsinmerellä turskan kalastus on nykyään kestävällä tasolla. Pohjanmeren turska on viime vuosina ollut elpymässä, mutta se vielä kärsii ylikalastuksesta. Sen sijaan Itämeren turskakannat ovat romahtaneet ja niiden kohdennettu kalastus on jouduttu paikoin lopettamaan kokonaan. Itämeren turskakanta kärsii myös lisääntymisongelmista Itämeren pohjien hapettomuuden ja murtoveden suolapitoisuuden laskemisen johdosta.

Yksi tulevaisuuden merkittävimmistä uhista Barentsinmeren turskakannoille on vieraslaji kuningasravun leviäminen länteen. Kuningasravun leviämistä mm. turskan lisääntymiselle elintärkeälle Lofoottien alueelle onkin pyritty estämään kuningasravun tehokkaalla pyynnillä. Mikäli kuningasasrapu leviää Lofooteille, se tulee syömään turskan kudun ja aiheuttaa todennäköisesti turskakannan laajamittaisen romahtamisen.

Tarina: OnnekkaAT jutaajAT

Turskan pilkkiminen on jännää ja hauskaa puuhaa. Parhaiten turskaa saa pilkkimällä rannikon tuntumassa noin 50–100 metrin syvyydestä. Pilkiksi riittää painava hopeinen tai muuten kirkas pitkänomainen metallinpala, jossa on koukut. Pilkin päälle voi lisäksi kiinnittää mustekalajäljitelmäkoukkuja, joihin voi iskeä useampi turska samalla kertaa.

Vaikka kaikuluotaimessa saattaa näkyä paljon kalaa pohjan tuntumassa, sitä ei koskaan tiedä ovatko turskat syönnillään. Silloin pyytäjä turhautuu pahemmin kerran, kun pilkki ei kelpaa yhdellekään kalalle eikä syötinkään vaihtaminen auta.

Keväällä 2022 ollessani Pohjois-Lofooteilla Andenesissä, turska ei vain ollut parhaaseen kutuaikaan syönnillään. Kukaan porukasta ei saanut kuin yksittäisiä turskia silloin tällöin, vaikka joka päivä venekunnat lähtivät ulos merelle turskaa juksaamaan. Sitten yhtenä kauniina ja tyynenä kevätpäivänä kaikki muuttui. Ei tarvinnut kuin laskea pilkki pohjan tuntumaan niin heti kookas turska iski kiinni. Kalaa tuli kaikille niin paljon kuin merestä sitä halusi nostaa. Silloin pitää vain malttaa mielensä ja lopettaa kalastus siinä vaiheessa, kun kalaa alkaa olla enemmän kuin sitä voi käsitellä ja kohtuullisessa ajassa syödä.

Riku Lumiaro

1/2

Onko turska petokala?

2/2

Onko ilmaston lämpenemiselle vaikutusta turskakantoihin?

Rannikon valtaajat

Vieraslajit ovat maailmanlaajuisesti kasvava uhka luonnon monimuotoisuudelle. Jättiputket ovat EU:ssa ja Norjassa haitalliseksi säädetty vieraslaji. Parhailla kasvupaikoilla ne muodostavat laajoja tiheitä kasvustoja, suoranaisia jättiputkimetsiä, jotka tukahduttavat alleen kaiken muun kasvillisuuden. Persianjättiputki on laajasti levinnyt pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa, ja siitä on paikoin tullut varsinainen maanvaiva niin ihmisille kuin pohjoiselle luonnolle. Jättiputkien torjuminen on vaikea, sillä kasvin nujertaminen vaatii vuosien toistuvan kitkemisen tai maaperän peittämisen esimerkiksi muovilla. Lisäksi yksittäinen jättiputki tuottaa tuhansia itämiskelpoisia siemeniä, jotka säilyvät maaperän siemenpankissa vuosia.

Koristeesta vieraslajiksi

Jättiputket ovat kotoisin Kaukasiasta ja Lounais-Aasiasta. Kasvien nimet antavat tarkempia viitteitä niiden alkuperästä: kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum) on peräisin Länsi-Kaukasukselta, persianjättiputki (Heracleum persicum) Iranin, Irakin ja Turkin alueelta ja armenianjättiputki (Heracleum sosnowskyi) Kaukasukselta.

Persian jättiputki tuotiin Norjaan 1830-luvulla puutarhakasviksi. Puutarhoista se on vähitellen 1900-luvulla levittäytynyt luontoon pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa. Se kasvaa usein asutuksen läheisyydessä kylissä ja kaupungeissa. Kaukasianjättiputki tuotiin vuonna 1817 koristekasviksi Englantiin ja sitä se levisi kautta pohjolan.

Armenianjättiputken leviämishistoria eroaa muista. Armenianjättiputki tuotiin ilmeisesti Kuolan niemimaalle kasvitieteelliseen puutarhaan 1930-luvulla. Sitä on käytetty rehukasvina Itä-Euroopassa ja etenkin entisen Neuvostoliiton alueella, mm. Baltiassa ja Karjalan kannaksella.

Uhka luonnon monimuotoi­suudelle

Jättiputket ovat erittäin kilpailukykyisiä ja ne ovatkin levinneet monenlaisiin elinympäristöihin kuten pelloille, pientareille, metsiin ja rannoille. Parhailla kasvupaikoilla ne muodostavat laajoja tiheitä kasvustoja, niin sanottuja jättiputkimetsiä, jotka tukahduttavat alleen kaiken muun kasvillisuuden. Jättiputket vaikuttavat myös muuhun eliöstöön. Esimerkiksi armenianjättiputken erittämät kemialliset yhdisteet vaikuttavat maaperässä elävien sukkulamatojen yhteisöihin ja vähentää niiden runsautta.

Jättiputkikasvustot yksipuolistavat maisemaa ja alentavat luonnon monimuotoisuutta. Laaja esiintymä voi myös estää täysin alueen virkistyskäytön, kuten kalastuksen tai liikkumisen jokivarsilla sekä ulkoilun kasvustojen läheisyydessä. Kosketuksella jättiputkeen voi olla vakavia terveydellisiä haittoja. Iholle päässeen kasvinesteen reagoidessa auringonvalon kanssa iholle voi syntyä vakavia palovamman kaltaisia, hitaasti parantuvia tai jopa pysyviä iho-oireita.

Jättiputkien hävittäminen on työlästä, ja se edellyttää pitkäjänteistä torjuntaa. Torjuntaan kannattaa ryhtyä jo keväällä, kun kasvit ovat vielä pieniä. Yksittäisiä jättiputkiyksilöitä voi tuhota katkaisemalla kasvin pääjuuren pistolapiolla noin 20 cm syvyydestä tai kaivamalla juuren kokonaan maasta. Ensimmäisen vuoden taimia voi myös poistaa kitkemällä. Laajemmilla kasvupaikoilla toistuva niittäminen estää kasvia yhteyttämästä ja keräämästä ravintoa ja heikentää hiljalleen kasvin elinvoimaa. Kasvin lisääntyminen puolestaan estetään katkaisemalla kukinto, jolloin siemenet eivät pääse kehittymään ja muodostamaan siemenpankkia maaperään. Torjunnassa kannattaa käyttää riittävää suojavarustusta.

Lupiinit levittäytyvät vauhdilla

Kylien ja kaupunkien tuntumassa sekä teiden varsilla lupiinit ovat alkaneet levittäytyä erityisesti Pohjois-Norjan rannikolla, mutta myös Ruotsin ja Suomen Lapissa. Tilanne ei vielä ole yhtä paha kuin etelämpänä, jossa komealupiinin voittokulkua on enää mahdotonta estää.

Haitalliseksi vieraslajiksi luokiteltu komealupiinin (Lupinus polyphyllus) tuotiin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan koriste- ja rehukasviksi vuonna 1826. Pohjoismaissa sen havaittiin leviävä luontoon jo 1800-luvun loppupuolella. Komealupiinin leviäminen kiihtyi 1980–1990-luvuilla jolloin sitä aktiivisesti istutettiin esimerkiksi tienpientareille ja kaupunkien puistoihin.

Komealupiini lisääntyy pääasiassa siemenestä, jotka leviävät ympäristöön tienvarsiniittojen, maa-ainesten siirojen ja puutarhajätteiden mukana. Komealupiinin näkee usein leviän puutarhasta läheiseen luontoon.

Komealupiinin hävittäminen on hankalaa, sillä maaperän siemenvarastosta nousee uusia taimia vuosien ajan. Kasvin hävittäminen vaatiikin pitkäjänteisyyttä ja torjuntatyötä on jatkettava pitkään. Kukintojen katkaiseminen tai niittäminen ennen siementen kypsymistä on hyvä keino estää siemenien syntyminen. Kesän aikana monta kertaa tehty niitto heikentää vähitellen kasvin elinvoimaa ja lopulta hävittää lupiinikasvuston.

Alaskanlupiinin (Lupinus nootkatensis) kasvupaikkoina Pohjois-Amerikassa ovat rannikon ja jokien soraiset hiekkasärkät sekä kuivat rinteet. Haitallinen vieraslaji alaskanlupiini tuotiin Eurooppaan jo 1700-luvun lopulla, jolloin sitä viljeltiin Englannissa koristekasvina. Ruotsiin ja Norjaan se kulkeutui 1800-luvun puolivälissä. Alaskanlupiini leviää myös siemenistä, jotka säilyvät pitkään maaperän siemenvarastossa.

Etelämpänä Norjassa alaskanlupiini jatkaa levittäytymistään hiekkarannoilla sekä teiden ja rautateiden varsilla. Pohjoisempana Tromssan ja Finnmarkin alueella alaskanlupiini leviävää puutarhoista läheiseen luontoon. Sen sijaan Ruotsin ja Suomen Lapissa alaskanlupiini on vielä melko harvinainen.

Vielä toistaiseksi lupiinien leviäminen on ollut maltillista pohjoisella Barentsin alueella, mutta ilmastonmuutos ja ihmisen toiminnan kuten maarakentamisen, liikenteen ja puutarhanhoidon lisääntyminen kiihdyttävät lupiinien leviämistä luontoon.

Lähteet ja lisätietoa

Onko jättiputkilla positiivinen vaikutus luonnon monimuotoi­suuteen?

jäätön rannikko

Pohjois-Norjan rannikolla arktinen tunturiluonto kohtaa Jäämeren eteläisen osan Barentsinmeren. Vaikka rannikon pohjoisin alue Finnmark sijaitsee napapiirin pohjoispuolella, pysyy se sulana lämpimän Golfvirran ja Atlantin poikki puhaltavista pasaatituulien ansiosta. Meren lämmittävä vaikutus näkyy monella tapaa. Asutus ja kylät ovat pääosin keskittyneet kapealle kaistaleelle vuorien, tunturien ja meren väliin. Rannikon luonto on myös hyvin monimuotoista leudompien talvien johdosta.

Päärynästä perunaan

Norjan rannikolla vallitsee suhteellisen leuto ilmasto pohjoiseen sijantiin nähden. Norjan rannikko on kaikkiaan 2 650 kilometriä pitkä lähtien Pohjanmereltä Etelä-Ruotsista ulottuen aina Venäjän rajaan saakka Varanginvuonolle. Norjan rannikolla Pohjois-Atlantti muuttuu Jäämeren eteläiseksi osaksi Barentsinmereksi.

Pitkällä ja monipolveisella vuonojen halkomalla rannikolla luonto muuttuu eteläboreaalisesta havumetsävyöhykkeestä puuttomaksi tundraksi. Etelä-Norjan rannikolla vallitsevilla lehtimetsävyöhykkeillä voidaan kasvattaa omenoita ja päärynöitä jopa myyntiin, kun pohjoisessa Finnmarkin alueella viljellään vain heinää karjan rehuksi ja perunaa kotitarpeisiin. Lehtimetsävyöhykkeen nisäkäslajeja isokaurista eli saksanhirveä ja villisikaa tavataan eteläisessä Norjassa, kun pohjoisella tundralla pärjää vain tunturipeurasta kesytetty poro. Muutos luonnossa Norjan rannikolla on suuri.

Meri elättäjänä

Golfvirran lämmittävä vaikutus ulottuu pohjoiseen Finnmarkin alueelle saakka. Aivan meren tuntumassa kasvaa monia eteläisiä kasvilajeja kuten kotkansiipeä, pietaryrttiä, puna-ailakkia ja kukoistavia mäntymetsiä, joita harvemmin arktisella alueella esiintyy. Tromssassa sijaitsee maailman pohjoisin kasvitieteellinen puutarha, johon on koottu kylmän alueen kukkivia kasveja eri puolilta maailmaa. Puutarha on ylpeä taivaansinisistä kaunottaristaan, Himalajalta kotoisin olevista sinivaleunikoista. Niiden kasvattaminen onnistuu parhaiten kylmissä olosuhteissa.

Meri on ollut kautta aikojen ollut rannikon ihmisten pääasiallinen toimeentulonlähde. Kalastus, valaanpyynti ja pienimuotoinen maanviljely sekä lampaiden kasvatus ovat aikaisemmin olleet pääelinkeinoja rannikolla. Nykyään öljyn- ja kaasunporaus, vesi- ja tuulivoiman tuotanto, rakentaminen, merenkulku, turismi ja kalankasvatus ovat syrjäyttäneet perinteiset elinkeinot kalastusta lukuun ottamatta.

Muutoksen tuulet

Muutos viimeisen 50-vuoden aikana ihmisten arjessa on ollut melkoinen. Pienistä rannikkokylistä on kasvanut vilkkaita satamakaupunkeja, joiden välillä liikennöi säännöllinen lautta- ja laivaliikenne. Valtavien siltojen ja tunnelien rakentamisen johdosta autolla pääsee kaukaisiinkin kalastajakyliin, joiden elämä oli ennen eristäytynyttä. Turismin lisääntyminen on myös muuttanut sekä elinkeinoja että paikallisten ihmisten elämää. Lofoottien kylissä saattaa kesällä olla monta kertaan enemmän turisteja kuin paikallisia asukkaita. Parantuneet tietoliikenneyhteydet ovat mahdollistaneet etätyön tekemisen myös kaikkein syrjäisimmissä kylissä.

elinympäristön muutos

Pohjois-Norjan rannikon luonto on yhä lisääntyvän ihmistoiminnan johdosta jatkuvassa muutoksessa. Koskemattomia erämaa-alueita on entistä vähemmän ja luonnon, varsinkin eläinten on pitänyt sopeutua ihmisen aiheuttamaan elinympäristöjen muutokseen. Lisääntynyt liikkuminen luonnossa aiheuttaa erityisesti kaupunkien läheisyydessä elinympäristöjen kulumista ja roskaantumista.

Monet merilinnut kuten pikkukajavat, lunnit tai suulat saattavat pesiä aivan kaupunkien tuntumassa tai jopa niiden keskustoissa. Kesällä 2023 Finnmarkin alueella lintuinfluenssa tappoi kymmeniä tuhansia lokkeja ja merilintuja autioittaen kokonaisia lintuyhdyskuntia. Varsinkin pikkukajavat katosivat lähes täysin monelta pesimäalueelta kuten Vesisaareista. Lintukantojen toipumisen arvellaan vievän vuosikymmeniä.

Ihmisen jäljet

Osa lajeista puolestaan kärsii eteenkin energiantuotannon voimakkaasta kasvusta. Merikotkia kuolee tuulivoimaloiden siipien murjomana ja merinisäkkäät kuten valaat ja hylkeet välttelevät öljynporaus- ja merituulivoima-alueita lisääntyvän vedenalaisen melun johdosta. Esimerkiksi valaille herkkä kuulo on elintärkeä niiden käyttäessä kaikuluotausta veden alla näkemiseen ja viestimiseen.

Kiihtyvä ilmastonmuutos entisestään vaikeuttaa pohjoisen luonnon sopeutumista ihmisen aiheuttamaan ympäristön muutokseen ja muuttaa esimerkiksi meriekosysteemissä mikroskooppisen planktoneliöstön tyypillistä vuosikiertoa. Tämä heijastuu vuorostaan kalastoon, linnustoon ja ravintoketjun huipulla oleviin valaisiin ja hylkeisiin. Ihminen on tavalla tai toisella kaikkialla läsnä Barentsin alueen luonnossa.

Lähteet ja lisätietoa

Pysyykö Barentsinmeren rannikko sulana merivirtojen takia?

Ilmaston­muutos pohjoisessa

Barentsin alueella ilmastomuutos näkyy jo nyt sekä luonnossa että ihmisten arjessa. Talvet ovat leudontuneet ja erittäin kireitä paukkupakkasia koetaan harvemmin. Syksyllä lumentulo on myöhäistynyt muutaman viikon. Sen sijaan keväällä lumen sulaminen ei ole aikaistunut yhtä paljon, sillä lunta saattaa sataa runsaasti talven aikana. Kesä ei ole lämmennyt talven tavoin, vaikka lämpösumma eli lämpötilakertymä yhteenlaskettuina kesäpäivinä onkin kasvanut. Esimerkiksi kesä 2022 oli Barentsin alueella erityisen lämmin ja heinäkuussa koettiin monia peräkkäisiä hellepäiviä.

Luonnossa lämmennyt ilmasto näkyy yleisen rehevyyden lisääntymisenä ns. arktisen vihertymisen ja luontotyyppien muutoksena, avoimien alueiden kuten tunturien paljakan ja niittyjen varvikoitumisen, pensakoitumisena ja metsittymisenä, ikiroudan sulamisena sekä kasvillisuuden ja eläimistön muutoksena. Pohjois-Norjassa Finnmarkin alueella on jo tavattu keskieurooppalaista tulokaslajia kultasakaalia.

Ketut ovat levittäytyneet avotunturiin syrjäyttäen naalit. Monin paikoin kiirunat ja riekot ovat vähentyneet ja eteläistä alkuperää olevat sepelkyyhkyt yleistyneet. Suurin osa lajiston muutoksista koskee suurelle yleisölle tuntemattomia hyönteisiä ja harvinaisia kasveja. Avotunturien lajeista melkein joka toinen on jo uhanalainen ja uhanalaistumisvauhti kiihtyy ilmaston lämmetessä ja äärisääilmiöiden lisääntyessä.

Ympäristön muutos on nyt niin nopea, että yhden ihmissukupolven aikana avotunturi metsittyy nuoreksi metsäksi sekä kirkasvetinen järvi samentuu ruskeaksi ja lohilakojen sijasta pyydykseen uivat särkikalat, ahven ja hauki. Komeat palsakummut ovat tulevaisuudessa enää muisto ihmisten tarinoissa ja vanhoissa valokuvissa. Talven tuleminen muuttuu epäennustettavaksi, ja keskellä talvea saattaa olla pitkiä lauhoja jaksoja, jolloin lumen sijasta sataakin vettä. Alkutalven pimeys lisääntyy, kun lumen tuoma hento valoisuus onkin mustaa maata.

Lumenpuutteen tähden suksille ja laskettelemaan pääsee entistä lyhyemmän aikaa. Talviaikaisen luonnossa liikkumisen vähentyminen vaikuttaa myös mielenterveyteen. Lumettomassa pimeässä maisemassa kaamosmasennus saattaa lisääntyä ja syödä ihmisten elämäniloa.

Barentsin alueen lämpeneminen jatkuu

Uusissa tutkimuksissa on havaittu, että arktinen alue, johon pohjoisin Barentsin alue kuuluu, lämpenee paljon nopeammin kuin muu maapallo. Pohjoiset merialueet lämpenevät eniten. Arktisen alueen lämpenemisen voimistuminen on suurinta myöhään syksyllä ja alkutalvesta, jolloin ilmastonmuutoksen myötä osaksi jäästä vapautunut lämmin merenpinta luovuttaa lämpöä ilmakehään.

Tutkimuksessa havaittiin myös, että nykyisillä ilmastomalleilla on vaikeuksia simuloida arktisen alueen nelinkertaista lämpenemissuhdetta. Muutokset voivat siis olla suurempia kuin olemme osanneet tähän mennessä ennustaa.

Ilmastonmuutoksen seurauksena lämpötilat nousevat, sademäärät kasvavat ja lumipeiteaika lyhenee. Ennusteiden mukaan ilmasto näyttää muuttuvan enemmän talvella kuin kesällä. Talviaikaiset muutokset vaikuttavat voimakkaasti Barentsin alueen luontoon kuten halla- ja tunturimittarien selviämiseen leudontuvissa talvissa, mikä kiihdyttää tunturikoivikoiden häviämistä sekä mahdollistaa metsärajan nousemisen paljakalle äärevien talviolosuhteiden harventuessa. Pohjoisessa lämpötila nousee tulevaisuudessa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin. Tähän mennessä läntisen Barentsin alueen keskilämpötila on noussut noin kaksi celsiusastetta.

Mikäli suurin osa maailman maista noudattaa Pariisin ilmastosopimuksen päästövähennyksiä kohtuullisesti (SSP2-4.5-skenaario), Pohjoiskalotin alue lämpenisi teollistumista edeltävään aikaan nähden 4–5 astetta – eli reilut kaksi astetta lisää nykytilanteeseen verrattuna.

Ilman minkäänlaisia päästörajoituksia (SSP5-8.5-skenaario) lämpötila nousisi ennen tämän vuosisadan loppua teollistumista edeltävästä tasosta jopa seitsemän astetta. Ilmastonmuutoksen uhkaan ollaan kuitenkin herätty, joten tätä vaihtoehtoa ei voida pitää todennäköisenä.

Jos taas kaikkialla maailmassa noudatettaisiin erittäin tiukkaa ilmastopolitiikkaa (SSP1-2.6-skenaario), jolloin teollisuus- ja kehittyvissä maissa rajoitettaisiin voimakkaasti energiantuotannon, liikkumisen, rakentamisen, ruuantuotannon ja kulutuksen hiilidioksidipäästöjä, lämpeneminen esiteolliseen verrattuna jäisi 3–4 asteeseen. Tämäkin vaihtoehto on päästöjen kasvaessa epätodennäköinen. Maailmanlaajuisesti fossiilisten polttoaineiden kuten öljyn kulutus jatkaa voimakasta kasvuaan. Viimeisen 10 vuoden aikana pois lukien koronavuodet vuotuinen öljynkulutuksen kasvu on merkinnyt päiväkulutuksen lisääntyneen edelliseen vuoteen noin miljoonan uima-altaallisen verran öljyä.

 

Napapiirin pohjoispuolisen Skandinavian eli pohjoisen Barentsin alueen vuotuisen keskilämpötilan muutokset 1950-luvulta 2080-luvulle. Musta hyppelehtivä käyrä (Observed) kuvaa alueen keskimääräistä mitattua lämpötilaa 11 vuoden tasoituksella.

Värilliset käyrät esittävät ilmastonmuutosmallien simuloimia tulevaisuuden lämpötiloja pohjoisella Barentsin alueella:

  • Punainen pisteviiva (Large emissions) kuvaa lämpenemistä, mikäli kasvavia kasvihuonekaasujen päästöjä ei lainkaan rajoiteta (SSP5-8.5-skenaario).
  • Sininen yhtenäinen viiva (Medium emissions) on tämänhetkisen käsityksen mukaan todennäköisin kehityskulku. Suunnilleen näin kävisi, jos eri maitten jo lupaamat päästöjen vähennyssitoumukset toteutuisivat täydessä määrin, mutta niitä ei enempää tiukennettaisi. Tällöin esimerkiksi EU ja Yhdysvallat olisivat hiilineutraali vuonna 2050, Kiina 2060 ja Intia 2070 (SSP2-4.5-skenaario).
  • Vihreä katkoviiva (Small emissions) kuvaa erittäin tiukkoja ja kattavia energiantuotannon, liikkumisen, rakentamisen, ruokatuotannon ja kulutuksen päästöjen rajoituksia, joihin maailmanlaajuisesti ei vielä olla kattavasti sitouduttu (SSP1-2.6-skenaario).
  • Vasemmanpuoleinen asteikko esittää lämpötilojen poikkeamia (asteina) jakson 1961–1990 keskilämpötiloista. Oikeanpuoleinen asteikko kertoo likimäärin, paljonko lämpötila olisi noussut suhteessa teollistumista edeltävään aikaan.

Tietoa kuvan käyrien laskemisesta

(a) Havaintoihin perustuvat muutokset (musta käyrä)

Käyrä pohjautuu eurooppalaisena yhteistyönä luotuihin E-OBS-analyyseihin (Haylock ym., 2008, versio 23). Analyysit on esitetty hilapisteikössä ja ne ovat lasketut eri puolilla Eurooppaa tehtyjen lämpötilan havaintojen perusteella. Analyysin tuottamista lämpötiloista laskettiin kunkin vuoden keskilämpötilat, keskilämpötiloista poikkeamat verrattuna jakson 1961–1990 keskilämpötilaan ja näistä edelleen Pohjoiskalotin (Suomen, Norjan ja Ruotsin napapiirin pohjoispuoleinen alue) aluekeskiarvot. Lopuksi laskettiin näistä lämpötilan poikkeamien aluekeskiarvoista 11 vuoden liukuva keskiarvo.

(b) Mallituloksiin perustuvat muutokset (värilliset käyrät)

Nämä perustuvat itse laskemiimme 28 ilmastonmuutosmallin tulosten keskiarvoihin (Ruosteenoja ja Jylhä, 2021). Mallien tuloksista laskettiin poikkeamat suhteessa jaksoon 1961–1990 sekä Pohjois-Skandinaavian aluekeskiarvot samoin kuin a-kohdassakin.

(c) Kuvan lämpötilapoikkeama-asteikot

Kuvassa on kaksi lämpötilan poikkeamaa kuvaavaa asteikkoa. Vasemmanpuoleinen asteikko on ”todellinen”, ja se kuvaa sekä havaituille että mallien tuottamille lämpötiloille poikkeamaa jakson 1961–1990 keskilämpötilasta.

Oikeanpuoleinen asteikko puolestaan kuvaa arvioitua lämpötilan muuttumista suhteessa teollistumista edeltävään aikaan. Koska tuolloin vallinneista lämpötiloista ei oikeasti ole mitään tarkkaa tietoa, kyseessä tosiaankin on vain karkea arvio. Itse asiassa tämä asteikko ei poikkea kovin paljoa vasemmanpuoleisesta, sillä jakso 1961–1990 oli varsin kylmä; siihen mennessä kasvihuonekaasujen päästöt eivät vielä olleet lämmittäneet ilmastoa kovin paljoa, ja sitä paitsi jaksoon osuivat 1960-luvun lopun ja 1980-luvun puolivälin ankarat talvet.

Viitteitä

Haylock MR, Hofstra N, Klein Tank AMG, Klok EJ, Jones PD, New
M. 2008. A European daily high-resolution gridded dataset of surface
temperature and precipitation for 1950-2006. J. Geophys. Res.
113(D20): D20119, doi:10.1029/2008JD010201.

Ruosteenoja K, Jylhä K. 2021. Projected climate change in Finland
during the 21st century calculated from CMIP6 model
simulations. Geophysica 56: 39-69.

Muutoksia

Lämpötila kohoaa

  • Etenkin talvilämpötilat kohoavat.
  • Hyvin alhaiset lämpötilat näyttävät harvinaistuvan.
  • Hellejaksot yleistyvät ja pidentyvät.
  • Kaikkein korkeimmat lämpötilat todennäköisesti kohoavat.
  • Kasvukausi pidentyy ja muuttuu lämpimämmäksi.

Sademäärät kasvavat

  • Etenkin talvella sateet lisääntyvät, ja aikaa myöden vesisateitten osuus vähitellen kasvaa.
  • Kesällä rankkasateet voimistunevat enemmän kuin keskimääräiset sateet.
  • Talvella ja keväällä pisimmät sateettomat jaksot lyhenevät jonkin verran.

Lumipeite ja routa vähenevät

  • Lumipeiteaika lyhenee.
  • Lumipeite ohenee.
  • Maa on roudassa nykyistä lyhyemmän ajan.

Pilvisyys lisääntyy ja auringonpaiste vähenee

  • Talvista tulee entistäkin pilvisempiä, ja aurinko paistaa harvemmin.
  • Kesällä pilvisyys säilyy suurin piirtein entisellään tai hiukan vähenee.

Lisääkö ilmastonmuutos kaamos­masennusta?

Tunturi­haukan silmin

Nuori tunturihaukka opetteli saalistuksen alkeita vanhempiensa pesimäreviirillä. Sen ensimmäinen saalis oli nuori riekko, jonka se sai napattua suonlaidasta. Lähellä lentänyt sisarus pyrki saaliinjaolle. Äkäisten nokkasujen ja siiveniskujen jälkeen viesti meni perille, jokainen saalistaa oman ruokansa itse.

Muutto

Tunturikoivujen lehtien kellastuessa haukka lähti eräänä aamuna kohti etelää. Se lensi halki Suomen muutamassa päivässä. Pelolta saalistettu räkättirastas maistui oudolta. Matka jatkui läpi Itämeren aina Tanskan rannikon dyyneille. Siellä nuori tunturihaukka vietti talven saalistellen kahlaajia ja sorsia. Se harjoitteli yhä taitavammaksi saalistajaksi jahdaten nopeasti lentäviä ja tiukkoja käännöksiä tekeviä töyhtöhyyppiä ja meriharakoita.

Huhtikuun alussa tunturihaukan vallitsi outo levottomuus. Se lähti hiljalleen valumaan kohti pohjoista kierrellen pitkin Itämeren rantoja. Perämeren pohjukkaan saavuttuaan haukka lähti seuraamaan Tornionjokea kohti pohjoista. Eteneminen ei ollut suoraviivaista ja haukka kierteli siellä täällä piipahtaen synnyinpaikkaansa Urho Kekkosen kansallispuistoon. Vanhemmilla oli kuitenkin uudet poikaset eikä nuori haukka ollut tervetullut vanhoille, tutuille maille. Matka jatkui Tenojokea pitkin Barentsinmeren rannikolle.

Kumppani

Tunturihaukka ajelehti kesän eri puolilla Pohjois-Norjaa, kunnes se löysi Finnmarkin ylänköalueelta komean kallionkielekkeen eikä alueella pyörinyt äkäisiä vanhempia tunturihaukkoja. Tunturiylänköjen avomaastossa oli mukava saalistaa kiirunoita. Se päätti asettautua aloilleen.

Viikot kuluivat, kunnes erään päivänä se huomasi paljakan päällä vaalean nopeasti etenevän pisteen, joka lensi suoraan sitä kohti. Tunturihaukka heittäytyi siivilleen aikomuksen karkottaa tunkeilija. Mutta vieras, hieman pienempi tunturihaukka olikin sinnikäs ja väistö väistön jälkeen ei suostukaan lähtemään pois vaan lopulta väsyneet haukat istahtivat vierekkäin kallionkielekkeelle.

elämä jatkuu

Haukat kisailivat pitkin talvea, parittelivat ja rakensivat pesää kielekkeelle. Huhtikuussa haukka muni kolme munaa. Hautominen oli sille uusi mielenkiintoinen kokemus erityisesti kun toukokuussa alkoi tapahtua. Kaksi poikasista kuoriutui toukokuussa ja uros kantoi pesälle kiirunoita, riekkoja ja muutaman kapustarinnan. Nälkäiset poikaset vaativat yhä enemmän ruokaa, ja tunturihaukan oli myös lähdettävä pesältä tunturiylängölle saalistamaan.

Vihdoinkin kesän alkaessa taittua syksyksi molemmat poikaset olivat varttuneet niin paljon, että ne pystyivät heittäytymään haparoiville siivilleen. Tunturihaukka oli päässyt ahkeroinnissaan loppusuoralle. Pieni rutistus vielä ja pian riekonmarjat saisivat kauniin punaisen värin, ja pariskunta voisi rauhoittua talven hiljaisuuteen.